Kolumnit Uutiset

Aina on joku käsi ojossa

Lukuisat rahankeräykset ovat vahvassa vedossa. Pankkiautomaatillakin saa olla tarkkana, ettei tee näppihäiriötä, jolla tukisi jotakin hyvää ja kannatettavaa aatetta tai asiaa.

Keräykset ovat nykyajan malli talkoisiin, sillä talkoillahan Suomi on rakennettu. Tuhannet omakotitalot, koulut, maamiesseuran, työväen ja nuorisoseurojen talot ovat nousseet talkooväen, joko vapaaehtoisen tai pakotetun voimin.

Nykyisin ruumiillinen työ ja sen nostattama hiki on muutenkin ulkoistettu, ja vanha talkoohenki on jalostettu rahalahjoituksiksi. Aina on joku käsi ojossa.

Vanhan ylioppilastalon kansalaiskeräys 1860-luvulla on lajissaan ensimmäisiä. Talon seinässä lukee Spei suae patria dedit eli Isänmaa lahjoitti toivoilleen.

Isänmaan toivojen onneksi sana Helsingistä maakuntiin kiiri tuohon aikaan verkkaisesti. Mikäli kansallishenkiset kaupunkien porvarit, kirkonkylien herrasväet ja pitäjien rusthollarit olisivat tienneet, mitä kaikkea heidän sponsoroimassaan talossa puuhasteltiin, keräyksen tuotto ei olisi riittänyt taloon saati peruspääomaksi Helsingin ylioppilaskunnan nykyiselle vauraudelle.

Vastenmielisimpiä kerääjiä ovat kadulla iholle rynnivät innokkaat feissarit. He tuputtuvat maksusitoumusta, jonka turvin keräyksen järjestäjä kävisi tilillä joka kuukausi.

Nämä herhiläiset keräävät rahaa, jolla tuetaan muun muassa notkean nuorison kansallista tai kansainvälistä kiipeilyharrastusta tehtaiden, voimaloiden ja eräiden pääkonttoreiden seinille tai arktisille öljynporauslautoille.

Ei tipu, turha säntäillä.

Pitääkö 2 000-luvun hyvinvointiyhteiskunnan rakentaa lastensairaala kansalaisten lahjoitusten turvin? Itarinkin ihminen haluaa toki lapsille parasta ja keräys saa kansalaisten jakamattoman tuen.

Mutta silti, eikö lastensairaala pitäisi rakentaa verovaroin, sehän on osa julkista terveydenhuoltoa. Nyt rakennetaan lapsille, huomenna vanhuksille, ylihuomiseksikin löytyy varmasti kelpo kohde.

Yhteiskunta ei kestävästi voi perustaa palveluitaan kansalaiskeräysten ja ihmisten hyvän tahdon varaan.

Evankelisluterilainen kirkko taitaa erinomaisesti mainonnan temput. Viikonvaihteessa julkaistut Yhteisvastuukeräyksen ulkojulisteet ovat tosi säväyttäviä. Viesti saattohoidosta menee varmasti jakeluun.

Kirkon on aivan tarpeetonta kääntää toinenkin poskensa ja antautua kirkosta eroamisten edessä, kun sillä on näin osaava kampanjatoimisto.

Siinä ovat ministeri Räsäsen tiukkapipoiset puheet ja kakkoskanavan homoillat kevyttä kamaa, kun kirkko käynnistää tehokampanjan palauttaakseen eksyneet lampaat takaisin laumaan. Taitoa ja osaamista hätkähdyttävään mainontaan tuntuu löytyvän.

Ainakin minulta se perinteinen kymppi liikenee Yhteisvastuukeräykseen ilman kauhistuttavia kuvia kuolevista ihmisistä. Rajut julisteet muistuttavat elämän rajallisuudesta toki väkevämmin kuin adressien sovinnaiset enkelit, kallat tai auringonlaskut.

Päivän lehti

4.6.2020