Kolumnit Uutiset

Ainako pitää tuomita?

Aina mun pitää epäillä. Yksi aikakausi on lopussa, kun Pertti Kurikan Nimipäivät lopetti yhtyeenä biisintekijä ja kitaristi Pertti Kurikan jäätyä eläkkeelle kuukausi sitten. 

Myönnän, että oma suhteeni Kurikoihin on ollut vähän hämäläinen; hitaasti lämpiävä ja epäilevä. Jossain siinä Päättäjä on pettäjä -julkaisun tienoilla taisin lopulta olla myyty sillä tekemisen meiningillä ja isolla asenteella. Tyypit tiesivät, mistä lauloivat ja tekivät sen tinkimättömästi omalla tyylillä. 

Epäily vaihtui kunnioitukseen.

Aina sun pitää vähätellä. Euroviisujen alla seurasin hämmästyneenä ilmeisesti hyvää tarkoittavaa, mutta kovin eriarvoistavaa keskustelua: Entä jos ne väsyy ja pettyy? Joidenkin sosiaalialan ammattilaistenkin mielestä muusikoita, joilla on kehitysvamma, ei olisi saanut lähettää Euroviisuihin. Mikä ihmeen etuoikeus vain vammattomilla ihmisillä on väsyä ja pettyä? 

Aina meidän pitää tuomita. Monet (punk-musiikkia ymmärtämättömät ihmiset) tiesivät totuutena, että Kurikoiden Suomen karsintavoitto tuli yhtyeen muusikoiden vammaisuuden vuoksi, säälipisteillä. 

Keskustelupalstoilla toisteltiin ikivanhaa argumenttia, kuinka kohta sokeillakin pitää olla oikeus lennonjohtajiksi, jos oikein vain haluaa. Väitän, etteivät kaikki vammattomat ihmisetkään olisi hyviä lentäjiä. 

Tämän epäilyn, vähättelyn ja tuomitsemisen näkökulmasta näyttää siltä, että vammaisilla ihmisillä ei saa olla unelmia eikä niitä ainakaan saa tavoitella. Olisiko itse asiassa parempi kaikkien lakata unelmoimasta, ettei vaan sattuisi mitään. Toisaalta mitä ihmettä tekisivät sitten ne ihmiset, joiden mielipuuhaa on arvostella unelmiansa tavoittelevia, joskus harha-askeleita ottavia ja tekemisissään epäonnistuneita ihmisiä?

Omaa nilkkaansa sahaavat ihmiset eivät lakkaa hämmästyttämästä minua. Ihmisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä on arvosteltu aina, nyt siitä on tullut vain nopeampaa, suorempaa ja kaikkitietävämpää kuin ennen. 

Voisi nimittäin myös ajatella, että yhteiskunnassa, jossa uskaltaa yrittää, epäonnistua ja tehdä virheitä myös onnistutaan enemmän. Se, mikä lopulta on epäonnistumista, onkin sitten jo ihan toisen tarinan aihe.

Sen lisäksi, että Kari, Pertti, Sami ja Toni ovat musiikillaan tuoneet kehitysvammaisten ihmisten asuntolaelämää lähemmäksi omaa arkea, on yhtye tehnyt punkista punkimpaa kuin moni muu punk-yhtye konsanaan. Kaiken lisäksi työmoraali on kunnossa. Tyypit ovat painaneet hommia yhdessä varsin erilaisista näkemyksistä ja mielipiteistä huolimatta. Yksi vihaa yhteiskuntaa ja toinen haluaa mukaan politiikkaan rakentamaan sitä. 

Ilman tietoa voi olla vaikeaa ymmärtää. Ilman ymmärrystä helposti tuomitsee. PKN on omalla työllään raivannut tietä muillekin taiteen tekijöille, joilla on vamma.  Pitääkö sitten tuomita? Nou nou nou nou nou-sanoisi Kari Aalto ainainen pilke silmäkulmassaan.

Kirjoittaja on kulttuurityöläinen ja Kettukin toiminnanjohtaja, Hämeenlinna.
 

Päivän lehti

29.10.2020

Fingerpori

comic