Kolumnit Uutiset

Ajastinvieras: Adoptiolapsi on oma

Oi miten ihanat lapset! Ovatko he sinun omiasi vai adoptoituja?

Tuijotan kysyjää epäuskoisena. Hänen ilmeensä paljastaa, että vastausta odotetaan.

Sanon, etten ymmärrä kysymystä. Adoptiolapset ovat aina omia. Toivottuja, haluttuja ja odotettuja. Hellittyjä, rakastettuja ja iloittuja. Jälkikasvujani, joiden vuoksi tekisin mitä tahansa. Lapsiani, joita rakkaudella kasvatan. Lahjoja, joita kiitollisuudella arvostan.

Kansainvälistä adoptiota tutkinut Heidi Ruohio julkaisi kesäkuussa väitöskirjansa. Hän tutki kansainvälisesti adoptoitujen kuulumista perheeseen ja kansaan. 

Ruohio havaitsi, että adoptiovanhemmilla ja –lapsilla on yhteinen käsitys siitä, että adoptioperheen jäsenet ovat toistensa omia. Oma perhe, oma äiti, oma isä, oma lapsi. Sen sijaan perheen ulkopuolella adoptiolapsen kuuluminen sekä perheeseen että kansaan kyseenalaistaan. Ja usein.

Vääristymä johtuu Ruohion mukaan siitä, että monesti lapsi-vanhempi-suhteen oletetaan perustuvan biologiseen sukulaisuuteen. Siksi adoptioperheenjäsenten ulkonäköerot hämmentävät.

On kummallista ajatella, että yhtenäinen ulkonäkö tekisi perheestä jotenkin aidomman tai oikeamman.  Perhe on niin paljon muuta kuin veriside. Parhaimmillaan se on toisilleen rakkaiden ja tärkeiden ihmisten ryhmä, joka tukee toisiaan ihmisenä kasvamisessa.

Vielä kummallisempaa on kuvitella, että adoptiolapset kasvaisivat jotenkin yhteiskunnasta ja kulttuurista irrallaan. Hämmennyn vieläkin, kun meiltä kysytään, mitä kieltä puhumme lastemme kanssa. Öö?  Suomea tietenkin. Afrikassa syntyneiden adoptiolastemme äidinkieli on suomi. Puheliaat naperot oppivat nopeasti jopa terävän ärrän. 

Vaikka yritämme säilyttää jotain lastemme synnyinmaan kulttuurista, kasvaa nassikoistamme suomalaisia. Oikeita ja aitoja. 

On hilpeää, että lapsemme rakastavat talviurheilua ja ovat taitavia laskettelijoita. Havumetsä on tärkeä paikka, molempien lempiruoka on nakit ja perunamuusi. Niin kylmää järvivettä ei olekaan, etteivätkö sisarukset juoksisi laiturilta veteen. Sauna on kotimme palvotuin huone.

Oi miten ihanan tuntuinen tukka! Ja niin söpöt letit!

En vieläkään ymmärrä, miksi adoptiolapsen hiuksia saisi näpelöidä ilman lupaa. Tai silittää poskea. Tai kutittaa kyljestä. Rasittavan moni tekee niin.

Me suomalaiset harvoin tykkäämme, jos meihin kosketaan kysymättä. Meidän lapsistamme tuntuu samalta. Hyväntahtoiseksi tarkoitettu silitys tai kutitus tuntuu heistä pelottavalta. Varsinkin jos tilanne toistuu joka kauppareissulla.

Adoptiolapset ovat vanhempiensa omia, eivät yhteistä omaisuutta, johon voi koskea kysymättä. 

Jos vieraiden ihmisten suloiset lapset saavat sydämesi tykyttämään, kannattaa turvautua ikivanhaan konstiin: hymyyn. Se ei maksa mitään eikä vahingoita ketään. Ja kaikille lapsille on tapana hymyillä ulkonäköön, perhetaustaan ja kansalaisuuteen katsomatta.

 

Tia Yliskylä
tia@tiayliskyla.fi
Kirjoittaja on hämeenlinnalainen viestintävalmentaja.

Päivän lehti

2.6.2020