Uutiset

Ajastinvieras: Avoin kirje ManU:lle

Parahin jalkapalloseura Manchester United.

Vaikka oletkin aina ollut Englannin liigan joukkueista vain kakkossuosikkini, olemme käyneet yhtä jalkaa 60-luvulta lähtien. 

Sinusta tuli monien vihaama englantilainen ensimmäinen ökyseura, mutta pidin tavastasi kasvattaa omia nuoria pelaajia, ainakin hankkia heitä poikasina Irlannista, ja antaa heille mahdollisuuden ykkösjoukkueessa muualta hankittujen miljonäärimonnien rinnalla. Lou Macari! Ryan Giggs! Roy Keane! George Best!

Mutta nyt olet hankkinut riveihisi jalkapallomaailman kolmesta eklottavammista ilmestyksestä kaksi: Jose Mourinhon ja Zlatan Ibrahimovicin. 

Sen kolmannen siirsit sentään Real Madridin kontolle. Mutta minä en kestä enää. En jaksa puolustella sinua Leedsiä kannattaville kavereilleni. Olet tästedes omillasi. Koita pärjätä.

Sinua ehkä kiinnostaa, että kiinnostukseni laantuminen ei johdu pelkästään edellä mainittujen pellepetterien henkilöistä. 

Taustalla on Zlatanin egoakin isompi ilmiö. Alati kasvava epäluottamus huippu-urheiluun ylipäätään. Korruptio ja doping, totta kai ne vaikuttavat. 

Mutta suurin syy on se sama vanha sielunvihollinen numero yksi: mammona. Raha. Kuten Mana Mana -yhtyeen Jouni Mömmö aikoinaan lyyrisesti kiteytti: raha on paha.

Urheilusta tuli viihdettä, seuroista yrityksiä, kilpailuista tapahtumia, urheilijoista artisteja. Pahimmillaan rikkaita tähtijulkkiksia. Näin se vaan on – ja saa ollakin. 

Mutta kun Christiano Ronaldo taas makaa nurmikolla, en enää mieti, filmaako miss Portugal vai sattuiko oikeasti, vaan että tuo föönikuikelo tienaa kuukaudessa melkein kaksi miljoonaa euroa. K-kaupan kivalla kassalla menee saman rahan ansaitsemiseen 1 250 kuukautta. 

Onko Ronaldo varmasti 1 250 kertaa parempi ihminen kuin kiva kassa? Tai julkaiseeko Hämeen Sanomat joka kuukausi 20 000 kolumniani, että pääsen Ronaldon palkoille?

Jos huomaa jalkapalloa katsellessaan miettivänsä yhteiskunnan epäarvoisuutta ja aseellista vallankumousta, taitaa olla aika vaihtaa lajia. Onneksi on jääkiekko. 

Kiekkojoukkueessa on niin paljon porukkaa, että joukkoon mahtuu väkisinkin muitakin kuin miljonäärejä ja mammanpoikia. Ainakin yksi kovaa taklaava lartamamainen kolmoskentän laitahyökkääjä.

Kun rock pamahti liian isoksi, sen marginaaleissa alkoi tapahtua. Tuli vaihtoehtorokkia. 

Mutta mistä löytyy indiefudista? Riittääkö kuutosdivari vai pitääkö mennä katsomaan puulaakipelejä? Vai kokoontuuko jossakin Fight Club -tyyppisiä salakerhoja, joissa urheillaan puhtaasti urheilemisen ilosta? 

Ilman 11-vuotiaille päin naamaa huutavia valmentajia, ilman ylivaativia vanhempia, ilman pelaajatarkkailijoita, ilman miljoonapalkkioita ja ilman television haastattelijakommentaattoriselostajalaumaa.

Ei huvita enää yhtään mikään. Hikihän tässä tulee kun hermostuu. Taidan mennä vaimon kanssa heittämään tikkaa.

Kimmo Miettinen
kirjoittaja on kirjailija ja kärttyinen, Hämeenlinna