Uutiset

Alanurkka EU-protestilla on helppo huijata ihmisiä

Pauli Uusi-Kilponen

Tavallisen kaduntallaajan on vaikea hahmottaa hyötyjä, joita Euroopan unionin ja rahaliiton jäsenyys meille tuovat.

Arvostelu ja puutelistojen esittäminen sen sijaan sujuvat sutjakkaasti. Unionin piikkiin voi myös surutta niputtaa muiden syntejä. Iso, paha ja kasvoton EU, josta Timo Soini on kehittänyt oman hokemansa: missä EU, siellä ongelma.

Ihan kuin Kreikan ja Irlannin ylivelkaantuminen olisi euroalueen syytä. Velkaantuminen johtuu juuri siitä, että on tehty sitä, mitä Soinin hengenheimolaiset unionissa haluavat eli vaalia jäsenvaltioiden itsenäistä päätäntävaltaa ja vähentää ylikansallista kontrollia.

Ylikansallisen kontrollin lisääminen on kuitenkin ainoa tapa saada ongelmatalouksien velkaantuminen hallintaan. Päätöksiä siihen suuntaan onkin tehty ja tekeillä.

Kukaan ei kiistä, ettei lääke olisi tepsivä. Väärä tapa sammuttaa, huudetaan kuitenkin kuorossa, koska tärkeintä ei olekaan asioiden kuntoon saaminen, vaan vastustaminen, periaatteesta.

Unionin ja rahaliiton arvostelun, järjettömän kansalliskiihkoisen kohkaamisen ja sen torjumisen alle ovat jääneet asialliset pohdinnat unionin tavoitteiden toteutumisesta.

Onko EU edistänyt Euroopan rauhanomaista kehitystä, vahvistanut uusien jäsenmaiden demokratiaa ja luonut vakautta koko vanhan mantereen alueelle?

Tuohon kysymyksen ei voi vastata kuin myöntävästi. Ei pidä unohtaa, että vuoden 2004 jälkeen unioniin tuli 13 uutta jäsenmaata. Niistä valtaosa kuului entiseen itäblokkiin, josta puuttui länsimaisen demokratian perinne ja oikeusvaltiokäsitys.

Oli valtava haaste EU:lle saada nämä maat vakaan yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen tielle. Se vaati ja vaatii yhä rikkaiden jäsenmaiden panostusta köyhien hyväksi.

Tänä päivänä voidaan kuitenkin todeta, että Puolan, Tshekin, Unkarin ja Viron kaltaiset maat ovat nopeasti kehittyviä, poliittisesti vakaita ja kansainvälisiin ihmisoikeuksiin ja ympäristövaatimuksiin sitoutuneita maita.

Ilman unionin edellyttämiä poliittisia valmiuksia, rakennetukia ja muita taloudellisia panostuksia maat eivät olisi kehitykseen kyenneet.

Demokraattiselle kehitykselle ja yhteiskunnalliselle vakaudelle on vaikea laskea hintaa. Hinta realisoituu vasta sen jälkeen, kun tämä kehitys kulkee takaperoiseen suuntaan, kuten nyt Pohjois-Afrikassa.

Entä sitten ympäristö? On vaikea kuvitella, että pelkillä valtioiden välisillä sopimuksilla olisi kyetty tekemään ilmaston eteen yhtä paljon kuin nyt unionitason päätöksillä.

Kilpailukykyä taas parantaa yhteisvaluutta, kaupan esteiden purkaminen ja työvoiman sekä taloudellisten resurssien vapaa liikkuvuus.

Suomi on osa unionia ja rahaliittoa. Etumme jäsenyydestä pitää laskea siitä, miten me unionista kokonaisuutena hyödymme. Vain korvamerkittyihin rahoihin tuijottaminen johtaa takuuvarmasti vääriin lopputuloksiin.