Uutiset

Ankeita aikoja adventista jouluun

Eletään aikoja, jolloin monen lähimmäisemme kärsimysten malja on kukkuroillaan. Sietämätön olo niin sielussa kuin kehossakin johtuu firmojen pikkujouluista. Suomalaisilla on kummallinen tapa muutaman kerran vuodessa unohtaa kalvinistinen elämäntapansa ja porsastella niin, että tuntuu.

Aivan tavalliset ahkerat ja rehelliset ihmiset, isät ja äidit, sinkut ja seurustelevat villiintyvät joulun alla peräti riehakkaiksi, unohtavat vakiintuneet ihmissuhdesitoumuksensa ja antavat palaa.

Pikkujoulun tiheässä tohinassa tulee sanottua koko vuoden ajan haudotut ”suorat sanat” niin pomoille kuin työtovereillekin. Kun arki koittaa ja paluu hihnalle on käsillä, moni kulkee häpeillen seinänvierustoja ja välttää katsekontakteja.

Joutuupa yksi jos toinenkin matelemaan pomon paikeille tiedustelemaan,
mahtaako työsuhde olla enää voimassa. Yleensä näin kuitenkin on, mutta mieli on silti kipeä pitkän aikaa. Hävettää ja kaduttaa.

Työpaikalla, jossa on miehiä ja naisia, on kirjoittamattomat moraalikoodit ja yleisen ilmapiirin näkökulmasta onkin suotavaa, ettei kuormasta syödä.
Esimies-alainen suhde ei sisällä arkielämässä sen kummempaa; pomo on pääsääntöisesti luonnevikainen mulkku ja alainen vetelä lintsari.

Mutta pikkujouluyön sekavina tunteina roolit ja koodit unohtuvat kovin helposti. Vaikka kuormasta ei ihan suoranaisesti syödä, ainakin napsitaan sen verran, että tiedetään, mitä kuljetetaan.

Kun muutenkin huonon elämän jälkitilaa hämmentää runsas, jopa yletön juopottelu, on luonnollista, että sielun ja ruumiin ohella nilellä ovat myös ihmissuhteet kotona. Taksisuhari tai vähän selvämmät työtoverit ovat aamuyöstä kantaneet eteiseen todellisen pikkujoulupaketin, jolla on taju kankaalla ja rosollit ryntäillä.

Monessa perheessä vietetäänkin lähiajat hiljaista viikkoa, mykkäkoulua. Kumppanin pisteet ovat kadonneet ja koppakin, johon niitä kerätään, on hajalla.

Taitavimmat rouvat käyttävät tilannetta häikäilemättömästi hyväkseen. Anteeksianto viipyy ainakin raskaan joulusiivouksen yli. Armoa aneleva siippa on perin nöyrä matontamppaaja ja imuroija, jopa luuttuaminen sujuu syntisäkiltä, joka yrittää kerätä elämän ainespuita pikkujoulun jälkeen.

Vuotuisessa ajantiedossaan Kustaa Vilkuna kirjoitti jo vuonna 1950 suomalaisten pikkujoulusta näin:

Luonteeltaan se poikkeaa jyrkästi siitä, mitä kirkollinen adventti on sanomanaan halunnut tuoda kristikunnalle. Kirkon mukaan adventti on katumuksen aikaa, katuen ja parannusta tehden valmistauduttiin vastaanottamaan pelastusta lupaavaa joulujuhlaa.

Katumuksen ja parannuksen aikaa se on vielä 2000-luvullakin. Toden totta, mutta katumuksen syitä ei tarvitse kaukaa hakea.

Ehkä joulujuhla viimein lupaa pelastuksen ja armon.

Onneksi allakkaan ei ole buukattu taaskaan ainoatakaan ”perinteistä” pikkujoulua.

Päivän lehti

9.4.2020