Uutiset

Antti Rinteestä ilmestyy torstaina auktorisoitu elämäkerta – Nimestään huolimatta se ei kerro "koko tarinaa"

Elämäkerta ei ole koskaan täysin totta, sillä ihminen unohtaa, vähättelee ja liioittelee asioita sekä muistaa niitä väärin. Lisäksi muisteleminen ja kirjoittaminen tarkoittavat aina valintojen tekemistä: ottamista ja jättämistä.
Pääministeri Antti Rinne (sd.) eduskuntatalolla kuvattuna.

Pääministeri Antti Rinteestä, 56, ilmestyy torstaina elämäkerta. Hyvä niin. Suomalaiset eivät tiedä paljon Rinteen elämästä ajalta ennen kuin hänestä tuli toukokuussa 2014 sdp:n puheenjohtaja ja kesäkuussa 2019 pääministeri.

Tiedossa ovat lähinnä ammattiyhdistystausta ja pekonipasta sekä sittemmin dramaattinen sairastuminen Espanjassa.

Toisin kuin voisi kuvitella, oikeustieteen kandidaatti Antti Rinne ei ole työläisperheen poika Helsingistä. Hänen vanhempansa ovat juristeja, ja hänen isänsä Juhani Rinne toimi kaupunginjohtajana Lohjalla. Lapsuudessaan Rinne harrasti näytelmäkerhoa ja klarinetinsoittoa.

Samat kirjoittajat kuin Niinistö-kirjalla

Elämäkerran nimi on Antti Rinne – Koko tarina. Se on niin sanottu auktorisoitu elämäkerta, mikä tarkoittaa kirjan kirjoittamista yhteistyössä sen kohteen kanssa: kohteen suostumuksella ja myötävaikutuksella.

Auktorisoidun vastakohta on auktorisoimaton. Sellainen oli esimerkiksi Matti Mörttisen ja Lauri Nurmen viimevuotinen Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra, jonka tekoon presidentti ei osallistunut. Kirjan luettuaan hän vertasi tuntojaan elävältä nylkemiseen.

Rinne-kirja on saman ansioituneen journalistikaksikon kirjoittama. Myös kustantaja on sama. Into Kustannus hehkuttaa elämäkertaa historiallisena tapauksena: ”Yhdestäkään Suomen pääministeristä ei ole julkaistu vastaavaa teosta hänen ollessaan vallassa”.

Julkkisten elämäkerrat myyvät hyvin

Muistelmia ja elämäkertoja tulee meillä ja maailmalla markkinoille kuin meetvurstipakkauksia lihatehtaan liukuhihnalta. Poliitikkojen lisäksi kohteina ovat näyttelijät, taiteilijat, urheilijat, muusikot, laulajat, mallit, toimittajat ja vaikkapa parikymppiset popparit tai murharyhmän ex-pomot.

Elämäkertoja ostetaan, sillä ne ovat olevinaan totta. Juuri nyt Suomen neljänneksi myydyin tietokirja on rikosylikomisario Juha ”Hermo” Rautaheimon muistelmateos Hermo – Murharyhmän mies.

Ykkönen on Jari Tervon
LOIRI. Perässä seuraavat Erkki Liikasen
Olin joukon nuorin, Riitta Konttisen
Aino Sibelius ja Erkka Westerlundin ja Manu Tuppuraisen
Erkka – Elämän peliä sekä Michelle Obaman kestosuosikki Minun tarinani.

Yksikään ”minun tarinani” tai ”koko tarina” ei kuitenkaan kerro täyttä totuutta. Se on mahdotonta. Kirjoittaminen on ottamista ja jättämistä, ja ihmisen valinnat ovat tahallisesti tai tahattomasti subjektiivisia ja tarkoitushakuisia. Asioita liioitellaan, vähätellään, unohdetaan ja muistetaan väärin. Katkera kuona nousee pintaan. Nuoruusmuisto kultautuu.

Tässä katsannossa fiktio voi olla enemmän totta kuin fakta.

Elämäkertatyyppejä on paljon

Biografioita on laadittu ainakin siitä asti, kun kreikkalainen Ksenofon kronikoi Spartan kuninkaan Agesilaoksen ”stoorin” ja roomalainen Tacitus kuvaili sotapäällikkö Gnaeus Julius Agricolan ”laiffii”.

Antiikkiset teokset syntyivät vähän kohdehenkilön kuoleman jälkeen. Ne olivat muistokirjoituksia.

Se on yksi elämäkerran muoto. Toinen on omaelämäkerta, jonka alalajeja ovat päiväkirjat ja kirjeenvaihtokokoelmat sekä romaanimuotoon kirjoitetut avainteokset à la Hannu Väisänen ja Karl Ove Knausgård.

Kolmas muoto on edesmenneestä kuuluisuudesta myöhemmin laadittu ulkopuolinen kirja. Suomessa esimerkiksi Panu Rajala on kirjoittanut useita sellaisia.

Elävästä ihmisestä laadituissa auktorisoiduissa kirjoissa sovelletaan usein tekniikkaa, jossa kirjailija tekee pitkiä haastatteluja päähenkilön kanssa ja rakentaa teoksen niiden varaan. Kari Hotakaisen
Tuntematon Kimi Räikkönen on sellainen.

Sitten on fanikirjoja, vaalikirjoja ja mitä vielä – isänpäiväelämäkertoja!