Uutiset

Antti Tuomainen: Toinen nainen

1. Sääret
Penkin päädyt olivat betonia ja runko terästä. Se olisi kantanut todennäköisesti henkilöauton matkustajineen. Siitä huolimatta Harju tunsi penkin vavahtavan kun lihava mies istui hänen viereensä. Harju ilahtui. Ei sillä, että hän olisi tuntenut miestä tai olisi erityisesti nauttinut miehen seuralaisesta, sitkeän pistävästä hien hajusta. Mutta mies toimi mainiona maastoutumisvälineenä.

Harju heitti miehelle säätä koskevan kommentin ja mies jatkoi siitä. Muutamassa minuutissa tämä oli ehtinyt siirtyä säästä politiikkaan, ja Harju tiesi miltä he näyttivät ulospäin: juttelemaan pysähtyneiltä kaveruksilta.

Harju nojasi taaksepäin ja näytti niin rennon kesäiseltä kuin suinkin osasi. Aurinkolasit peittivät hänen sinisen, pistävän tarkan katseensa ja löysät vaatteet kätkivät romuluisen ja lihaksikkaan varren.

Hän oli istunut Kouvolan keskustan kävelykadun Manskin penkillä kesäkuisena, kuumana tiistai-iltapäivänä nyt neljäkymmentä minuuttia. Ja hän odotti, koska hänelle maksettiin odottamisesta.

Nainen istui edelleen kahvilan terassilla.

He olivat ajaneet Tampereelta Kouvolaan niin, että Harju oli pitänyt metallinharmaalla Ford Focuksellaan koko ajan reilua välimatkaa naisen mustaan Audi TT:hen. Nainen oli noudattanut nopeusrajoituksia, mikä tuntui Harjusta kummalliselta. Hän oli ajatellut, että tuon näköinen nainen tuon näköisessä autossa ajaa aina ylinopeutta. Eikä jää siitä koskaan kiinni.

Nainen söi salaatin ja joi mineraalivettä suoraan pullon suusta. Nainen selasi iltapäivälehdet. Nainen lisäsi huulipunaa huulille, jotka eivät sitä kaivanneet. Harju kirjasi ajan ja paikan puhelimensa muistioon.

Yksinäinen lokki teki kolme pitkää kaarrosta terassin yllä ja lensi sitten pois. Harju tunsi ihollaan laiskan kesätuulen, joka tuuppi taivaalla pilvenriekaleita lännen suuntaan kuin virkansa puolesta, ilman sen suurempia intohimoja.

Nainen astui terassilta kävelykadulle. Harju ajatteli jälleen, että vaikka hän ei naista tuntenut, tämä näytti silti tutulta.

Pitkät, kiiltävät sääret; suora ryhti ja silti joustava, naisellinen kävelytyyli; paksut ruskeat puoliselkään ylettyvät hiukset keskijakauksella; suuret pyöreät aurinkolasit ja harmaa jakkupuku lyhyine hameineen, vaalea paita ja korkeakorkoiset kengät. Jos naisesta olisi nyt ottanut kuvan, sen olisi voinut painaa ulkomaiseen muotilehteen.

Ja jos tämä oli syy siihen miksi naista piti seurata, se sopi Harjulle. Ehkä kevyt kesätyö oli juuri sitä mitä hän oli kaivannutkin.

2. Toimeksianto
Harju oli parkkeerannut Focuksensa parinkymmenen metrin päähän naisen Audista aivan yksinkertaisesta syystä.

Hän oli ollut vailla töitä, kun tarjous oli tullut. Hyllytys Keskusrikospoliisista oli jatkunut jo seitsemän kuukautta, ja Harju oli levoton.

Harju oli ollut peitetoimintamiehenä, kun asiat olivat sotkeutuneet. Hän oli tehnyt parhaansa, sukeltanut syvälle ja saanut kuulla toimineensa vaarallisella ja epäeettisellä tavalla. Nyt asiaa tutki puolueeton taho, ja Harjulle oli luvattu ilmoittaa, kun vyyhti oli selvitetty. Ihan pian Harju ei soittoa odottanut.

Pahinta oli, että Tiina ei ollut uskonut häntä. Sen sijaan, että olisi kuunnellut, Tiina oli katsonut häntä kasvot inhosta vääntyneinä, syytänyt raivosta tärisevästä suustaan sanoja, joita Harju ei ollut koskaan kuvitellut kuulevansa. Lopulta Tiina oli pakannut omat ja kaksosten tavarat ja muuttanut pois.
Ja kun Harju oli istunut yksin tyhjän perheasunnon ainoalla huonekalulla, metrin levyisellä sohvapöydällä täyteen pakattu urheilukassi edessään, hänen oli ollut helppo sopia tapaaminen seuraavaksi aamuksi, kun Lehikoinen soitti.

Lehikoinen oli Keskusrikospoliisista irtisanouduttuaan perustanut menestyksekkään turvallisuuskonsultointiin erikoistuneen yrityksen. Helle väreili ikkunan takana, kun Harju jäähdytetyssä huoneessa kieltäytyi kahvista ja pyysi Lehikoista menemään asiaan.

Lehikoinen istui pöytänsä takana mietteliäänä. Kasvojen kulmat olivat pehmenneet, ja leuan alle ilmestynyt pinkeä rengas kuulsi nuotionpunaisena. Mustat kulmakarvat sinisten silmien yläpuolella oli nypitty, ja hiukset olivat sekä ohuemmat että tummemman ruskeat kuin kuusi vuotta aiemmin.

– Homma on helppo, sanoi Lehikoinen. – Mutta ehdottoman luottamuksellinen. Siitä meille maksetaan.

Harju nyökkäsi. Lehikoinen työnsi ainoata pöydällä olevaa paperia Harjun suuntaan.

– Allekirjoita.

Harju luki niukkasanaisen paperin. Tehtävä oli nopeasti määritelty, samoin hänen palkkionsa. Molemmat kuulostivat liian hyviltä ollakseen totta.

– Pelkästään naisen seuraamisesta?

– Pelkästään naisen seuraamisesta.

– Kuka on maksaja?

– Se kuuluu osastoon luottamuksellisuus.

Harju jätti Lehikoisen istumaan valtaistuimeensa ja poistui huoneesta. Kuten Lehikoinen oli luvannut, sai Harju perintöprinsessan näköiseltä vaalealta naiselta mukaansa kirjekuoren.

Kirjekuori oli muiden tavaroiden joukossa auton takakontissa, kun Harju nyt teki napakan U-käännöksen ehtiäkseen kohteen perään.

3. Hankinnat
Tie mutkitteli esikaupunkiin, ja Harju antoi naiselle etumatkaa. Kun musta auto hidasti vauhtiaan, Harju jäi suosiolla tien sivuun ja odotti hetken. Sitten hän lähti jälleen liikkeelle, ja melkein heti näki mustan auton parkkeerattuna omakotitalon pihatielle ja naisen nousemassa autosta.

Tuuhea orapihlaja-aita suojasi Harjua ja hänen metallinharmaata Ford Focustaan. Aidassa oli aukko, josta Harju näki naisen Audin ja talon vasemman puolikkaan. Talo oli kirkkaankeltainen valkoisiksi maalattuja ikkunanpieliä lukuun ottamatta. Hyvin hoidetun pihan lukuisat kukkaistutukset loistivat keltaisen ja punaisen eri sävyissä, ja Harju laski pihasta myös neljä upeaa ja kukoistavaa rönsyileväoksaista omenapuuta.

Naisen askeleet olivat pitkät ja ripeät, kun tämä kiersi talon taakse, missä ulko-oven täytyi olla. Avattuaan kuljettajanikkunan Harju huomasi kuinka hiljaista omakotialueella oli. Kuin rivitaloalue, jolla he olivat Tiinan ja kaksosten kanssa asuneet vielä silloin kun he olivat olleet perhe. Vain seitsemän kuukautta sitten. Harju otti puhelimen käteensä.

– Meillä ei ole mitään puhuttavaa.

Tiinan ääni ei Harjun mielestä enää ollut hänen tuntemansa Tiinan ääni. Tämä uusi oli sekoitus olette-edelleen-jonossa-mekaanisuutta ja jäätävää halveksuntaa.

– Miten tytöt voivat? Harju kysyi.

– Hyvin.

– Kiva kuulla. Entä sinä?

Hiljaisuus, jonka aikana kesäpäivän lämpötila tippui noin neljäkymmentä astetta.

– Mitä sä välität? Sä olet tunnetusti enemmän kiinnostunut niiden venäläisten huorien voinnista.

– Mä olin töissä, sanoi Harju, vaikka tiesi kaiken selittämisen turhaksi. – Mä olin peitetoimintatehtävissä.

– Peitetoimintaa tosiaan. Kertoisitko vielä, tarkoitatko puuvilla- vai silkkipeitetoimintaa?

Tähän Harjulla ei ollut mitään sanottavaa. Kaikki mitä Tiina sanoi oli totta. Tavallaan.

– Tiina, mä en ymmärrä miten se tapahtui…

– Sitten meitä on kaksi.

– Jos me voitaisiin keskustella, Harju aloitti, mutta keskeytti puheensa.

Hän näki naisen kävelevän talon takaa autolleen. Naisen kädessä oli jotakin, jonka Harju mielestään heti tunnisti. Harju kumartui matkustajan jalkatilaan ja sai kiikarit käteensä. Hän nosti ne silmilleen ja tajusi, että hänen oli pakko lopettaa puhelu.

– Tiina, tässä tuli jotain yllättävää.

– Totta kai tuli.

Puhelu katkesi.

Harju nojasi eteenpäin ja tarkensi kiikareitaan. Kyllä. Nainen nosti autonsa tavaratilaan haulikon ja kaksi litteää käsiasesalkkua.

4. Lämpenevää
Nainen pysähtyi seuraavan kerran hieman ennen Mikkeliä. Harju ajoi huoltamon ohi ja kääntyi seuraavassa risteyksessä oikealle, teki U-käännöksen ja parkkeerasi auton tien sivuun.

Hän nousi autosta, haki tavaratilasta kirjekuoren, palasi autoon ja avasi kuoren. Harju kävi Lehikoiselta saamansa materiaalin läpi samalla tarkkuudella kuin aiemminkin, eikä löytänyt mitään, mikä kertoisi miksi naisella piti olla haulikko ja kaksi käsiasetta mukanaan.

Papereiden mukaan naisen nimi oli Irina Joenpalo ja hän oli kotirouva Tampereelta. Harju tarttui puhelimeen.

– Inter-Safe Consulting Tampere, Jessica puhelimessa.

– Matias Harju, saanko Arttu Lehikoiselle?

– Kokouksessa. Haluatko jättää viestin?

– En halua. Haluan, että hän soittaa minulle.

– En voi luvata, että…

– Mä jätän sitten viestin.

– Okei. Minkälaisen viestin?

– Että hänen tulee soittaa minulle.

– En voi luvata…

– Tämä oli se viesti, kiitos.

Harju nojasi päänsä niskatyynyyn ja piti silmänsä vasemmalla häämöttävässä mutkassa. Oliko hänen seitsemättä kuukautta jatkunut hyllytyksensä Keskusrikospoliisista, Tiinan ja kaksosten poismuutto ja piinallinen odotus vaikuttaneet hänen arvostelukykyynsä? Tai oliko Lehikoinen jättänyt jotain olennaista kertomatta? Tämä esiteltiin hänelle kevyenä kesäkeikkana, ja sellaisena hän oli tätä pitänyt:
puolimielekästä tekemistä ja lääkettä hänen levottomuuteensa.

Nyt hän seurasi raskaasti aseistettua ja tyylikkäästi pukeutunutta elokuvatähden oloista naista ympäri Suomea. Jokin oli pielessä.

Auton lämpömittari kertoi, että kesäkuinen iltapäivä oli kuumempi kuin yksikään aiempi päivä koko vuonna: 26,2 astetta. Siitäkin huolimatta, että auton ilmastointi teki parhaansa, Harju tunsi auringon hehkuvan kuumana vasemmalla käsivarrellaan. Harju vilkaisi taivaalle. Kouvolan taivaan yllä oli ollut repaleisia pilviä, täällä ei näkynyt niitäkään.

Puiden latvat eivät huojuneet, eivätkä auton oikealla puolella seisovan koivun vihreät lehdet edes värähdelleet. Tämäkin vielä. Harju vietti kesän kirkkainta ja kuuminta päivää turvallisuusyrityksen leasing-Focuksessa.

Joidenkin minuuttien kuluttua mustan auton keula ilmestyi mutkan takaa. Auto lähestyi, ja kun se oli kohdalla, Harju tunsi rintakehässään paineen kasvavan ja sydämen ottavan aivan liikaa verta sisäänsä ja puskevan sitä heti seuraavassa hetkessä ulos voimalla, joka sai Harjun korvat kohisemaan kuin kosken äärellä. Harju tarkensi vielä katsettaan.
Auton ratissa oli nyt eri nainen.

5. Vaihto
Hämmennys kesti vain joitakin sekunteja. Naisen täytyi olla sama. Harju kiihdytti mustan auton perään, ja he saapuivat Mikkeliin muutamassa minuutissa. Harju antoi naiselle etumatkaa ja piti muutamaa autoa heidän välillään. Kun Audi oli risteyksissä melkein poikittain häneen nähden, Harju näki ratissa täsmälleen saman oloisen naisen kuin aiemminkin.
Yhdellä erotuksella.

Nyt autoa ajoi peroksidiblondi. Kouvolassa Harju oli seurannut, kuinka tuuheahiuksinen brunetti syö salaatin ja hankkii haulikon ja kaksi käsiasetta. Mutta naisen olemus ja tapa, jolla tämä käsitteli autoa, olivat samat. Toimeksiannon mukana tulleet valokuvat nousivat pinnistelemättä Harjun mieleen.

Niissä naisella oli musta polkkatukka. Harju oli ajatellut Kouvolassa, että naisen ruskeat hiukset olivat kasvatuksen ja värjäyksen tulosta ja että hänelle annetut kuvat olivat vanhoja. Nyt Harju ei tiennyt mitä ajatella.

He tulivat Mikkelin keskustaan. Nainen laittoi vilkun päälle, kääntyi ja kaarsi melkein heti Cumuluksen eteen ja ohjasi auton parkkiruutuun. Harju ei voinut muuta kuin ajaa jälleen ohi ja palata takaisin tehtyään yhden päivän monista U-käännöksistä. Saatuaan auton turvallisen välimatkan päähän ja pysähdyttyään Harju näki kuinka nainen nousi autosta laukku kädessään ja käveli sisään hotelliin.

Hetkeä myöhemmin nainen tuli ulos ilman laukkua, nousi autoon ja ajoi parikymmentä metriä eteenpäin, mistä kääntyi ylöspäin vievälle luiskalle. Harju odotti joitakin minuutteja. Kohta Harju tunsi farkkujensa liimautuvan reisiin ja kauluspaidan selkäänsä, kun hän puristi laukkua kädessään ja kiirehti sisään samaan hotelliin, johon oli hetki sitten nähnyt naisen astuvan.

Huone oli sisäpihan puolella ja ensimmäisessä huonekerroksessa, kuten Harju oli toivonut. Ikkunastaan hän näki naisen mustan auton. Harjun oma auto oli parkkialueen toisella puolella. Hän kirjasi raporttiinsa naisen muuttuneen ulkonäön ja majoitusvalinnan ja istui sitten ikkunan ääreen odottamaan. Hän sai odottaa useamman tunnin.

Ilta laskeutui kaupunkiin lempeästi ja viipyillen. Auringon säteisiin tuli kultaa ja lämpöä, ja maiseman ääriviivat pehmenivät. Harju olisi mielellään katsellut torielämää tai punatiilisen Tuomiokirkon kaunista tummumista illan edetessä, mutta hän oli töissä. Ja koska Lehikoinen ei ollut soittanut hänelle vaikka hän oli sitä pyytänyt, Harju päätti itse ottaa yhteyttä Lehikoiseen. Juuri silloin Harju näki naisen kävelemässä autolleen.

Hänelle tuli kiire.

6.Huvila
Nainen ei enää välittänyt nopeusrajoituksista. Musta Audi TT halkoi kesäyötä nopeudella, joka kävi Harjun kuljettaman Focuksen voimille. Mikkeli oli jäänyt taakse. Autioilla tieosuuksilla seuraaminen kävi hankalaksi. Harjun piti antaa naiselle niin paljon etumatkaa, että kadotti tämän näkyvistään pitkiksikin ajoiksi. Focuksen digitaalinen kello näytti 23.05.

He ajoivat Sulkavan suuntaan. Kun Harju tuli mutkasta ja näki pitkän tyhjän suoran edessään, hän kirosi ääneen. Hän painoi kaasun pohjaan, lähti tavoittamaan naista, ja oli samalla ajaa ohi sivutiestä, jolle nainen oli kääntynyt. Audin perävalot katosivat metsän tummaan seinään kuin sammuksiin puhallettu tulitikku.

Harju painoi jarrua samalla voimalla kuin äsken kaasua. Hän pyöräytti auton ja pääsi sivutielle. Nyt hänen edessään oli mahdoton tehtävä: edetä samaan aikaan hitaasti pimeää metsää tarkasti havainnoiden ja riittävän nopeasti, että pysyisi naisen kannoilla. Tien asvalttipäällys päättyi pian. Hiekka ropisi auton alla. Metsä seisoi synkkänä ja uhkaavana tien molemmilla puolilla kuin hyökkäyskäskyä odottava rivistö.

Mustasta autosta näkyivät vain punaiset jarruvalot, nekin harvoin. Nainen kääntyi tieltä vielä pienemmälle, kapeammalle tielle. Harju ei enää seurannut. Hän ohitti tienhaaran ja kun oli varma, että oli täysin metsän suojassa, hän pysäytti auton, sammutti moottorin ja hyppäsi kyydistä.

Hiljainen, lämmin metsä himmeässä kesäyön valossa oli kuin pehmeä peitto, joka laskeutui Harjun ylle. Harju ei kuullut naisen auton ääntä. Hän otti tavaratilasta kiikarit, loikkasi ojan yli ja käveli metsään. Hän löysi naisen auton nopeasti. Naista ei näkynyt.

Harju lähti seuraamaan pikkutietä edeten edelleen metsän suojassa. Vartin päästä hän näki järven ja suuren huvilan sen rannalla. Huvilan pihassa seisoi kaksi kaupunkimaasturia.

Kiikareilla Harju näki latvialaiset rekisterikilvet. Harju kirjasi ne muistiin ja eteni jälleen kohti järveä. Kohta hän näki huvilan alaviistosta. Rakennus oli kaksikerroksinen ja pimeänä lukuun ottamatta alakerran kolmea ikkunaa.

Ja juuri, kun Harju oli nostamassa kiikareita silmilleen, talon ainoa valo sammui ja Harju kuuli miehen äänen. Tämä huusi jotakin. Huuto peittyi melkein heti vielä kovemman äänen alle.

Haulikko jyrähti kerran, ja heti perään Harju kuuli pistoolien äänen. Niiden lippaita tyhjennettiin salamannopeasti ja täsmällisesti. Harju arvioi, että laukauksia kaikui lyhyessä ajassa ainakin viisitoista.

7. Kiristys
Harju huohotti ja pyyhki hikeä kasvoiltaan ohjatessaan auton kuusirivistön taakse. Hän oli laukaukset kuultuaan juossut öisessä metsässä autolleen, peruuttanut pikkutieltä ja kiirehtinyt valtatien varteen odottamaan. Hän ei tiennyt täsmälleen mitä odottaa. Hän ei tiennyt mitkä asiat liittyivät toisiinsa ja mitkä eivät. Hän oli nähnyt naisen hallussa haulikon ja kaksi käsiasetta. Hän oli ohittanut naisen metsätien varteen jätetyn auton ja kuullut hetkeä myöhemmin sekä haulikon että useamman – ehkä kahden – pistoolin laukauksia.

Mutta hän ei ollut nähnyt mitään. Hän ei tiennyt mitä oli tapahtunut.

Kului kolme tai neljä minuuttia, ja reilua ylinopeutta kiitävä musta Audi ohitti kuusikon. Harju löi ykkösen silmään ja kiihdytti naisen perään.

Puhelin soi puoli kuudelta aamulla. Harju oli nukahtanut nojatuoliin ja heräsi suu kuivana ja mieli repaleisena ja ärtyneenä. Hän nousi, katsoi ikkunasta ja varmisti, että naisen auto oli parkkeerattuna hotellin taakse. Mikkeli oli saamassa yllensä pilvettömän, kuuman kesäpäivän.

– Odotin soittoa eilen, Harju sanoi ja kertasi yön tapahtumat entiselle kollegalleen, nykyiselle turvallisuusfirman johtajalle, jolta oli toimeksiannon saanut.

Lehikoinen oli hiljaa. Hiljaisuus oli liian pitkä. Kylmä ymmärryksen väristys kulki Harjun läpi. Lehikoinen oli tiennyt asiasta ennen kuin hän oli avannut suutaan.

– Oletko puhunut asiasta kenellekään? Lehikoinen kysyi.

– Kenelle olisin mitään puhunut?

– Etkä ole ollut yhteydessä viranomaisiin?

– Mä olen hyllytettynä Keskusrikospoliisista, Harju sanoi. – Epäoikeudenmukaisesti, mutta kuitenkin. Asia on sen verran vakava, että urani on vaakalaudalla. Mä en halua vaarantaa asiaa millään tavoin.

– Erinomaista, sanoi Lehikoinen.

– Enpä sanoisi, vastasi Harju. – Mä jätän naisen tänne ja lopetan seuraamisen.

– Et lopeta, sanoi Lehikoinen ja oli taas hetken hiljaa.
– Avaa sähköpostisi.

Harju avasi kannettavansa. Se hyrähti unitilasta ja Harju klikkasi sähköpostikuvaketta ja avasi gmail-osoitteesta tulleen viestin. Viestin ohessa oli kuva. Siinä Harju ja kaunis latvialainen nainen syleilivät. Naisen huulet olivat Harjun kaulalla. Harju muisti tilanteen ja tapahtuman hyvin ja tiesi ettei kuva kertonut totuutta tapahtuneesta. Kuva valehteli enemmän kuin tuhat sanaa.

– Eroa harkitseva vaimosi ei varmasti halua nähdä enempää näitä, Lehikoinen sanoi.

– Joten? Harju kysyi.

– Jatkat seuraamista. Ja raportoit kaikesta suoraan minulle ja vain minulle.

8. Kirkko
Maailman suurin puukirkko, kertoi lehtinen, jonka Harju oli napannut käteensä astuessaan sisään Kerimäen kirkkoon. Harju pysähtyi heti ovien sisäpuolella ja antoi silmiensä tottua sisätilan lempeään hämärään. Ulkona keskipäivän auringonvalo oli niin pistävää ja voimakasta, että tällainenkin vaihtelu vaati totuttautumista. Etenkin Harjulla, jonka silmissä kirveli unenpuute.

Nainen istui kirkon etuosassa. Hänen hiuksensa olivat tänään tutun pitkät ja tuuheat. Kastanjanruskea putous virtasi naisen vitivalkoisella puserolla puoleen selkään.

Harju luki lehtisestä, että kirkkoon mahtui istumaan kolme tuhatta ihmistä ja että ristin huippu oli 37 metrin korkeudessa ja että alttaritaulun aiheena olivat Jeesuksen sanat: Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Harju ei ollut uskonnollinen ihminen, mutta ajatus kuorman luovuttamisesta ja levosta houkutteli. Hän siirsi katseensa naiseen.

Eilen, kun nainen oli ollut joitakin tunteja peroksidiblondi, hän oli seurannut tätä järvenrantahuvilalle. Siellä Harju oli kuullut ainakin haulikon ja kahden pistoolin laukaukset tietämättä kuka oli ampunut ja ketä tai mitä. Sen Harju tiesi, että nainen, joka juuri nyt näytti rukoilevan, kuljetti autossaan nimenomaan haulikkoa ja kahta käsiasetta.

Harjun tuli jatkaa naisen seuraamista. Muussa tapauksessa hänen toimeksiantajansa toimittaisi Tiina-vaimolle kuvia, jotka aiheuttaisivat lisää väärinkäsityksiä kaikkien entisten lisäksi.

Puhelin Harjun taskussa värisi. Soittaja näytti olevan Perkiö, Harjun lähimpiä työtovereita Keskusrikospoliisista. Mitä asiaa tällä oli seitsemättä kuukautta hyllytettynä olevalle Harjulle?
Harju nosti puhelimen korvalleen ja kuiskasi haloon.

– Miksi sä kuiskaat? kysyi Perkiö.

– Mä olen kirkossa.

Perkiö oli hetken hiljaa.

– Okei, hän sanoi sitten. – Mä ajattelin, että sä haluat tietää. Aivar Launis on kuollut. Kuten kaksi henkivartijaansa.

Harjusta tuntui kuin joku olisi työntänyt kylmän piikin hänen niskaansa ja nykäissyt sillä hänen selkänsä suoraksi. Launis, joka liittyi suoraan siihen mitä Harju oli viimeksi tutkinut.

– Missä? hän kysyi vaikka aavisti, oikeastaan tiesi,
vastauksen.

– Huvilalla, parikymmentä kilometriä Mikkelistä.

Harju veti ilmaa sisäänsä.

– Perkiö, kiitos tiedosta, mun täytyy mennä.

Harju työnsi puhelimen taskuunsa. Hän katsoi kuinka nainen nousi kirkonpenkistä ja lähti tulemaan häntä kohti.

9. Piirainen
Vilkaisiko nainen hänen suuntaansa? Kääntyivätkö ruskeiden, paksujen hiusten suojaamat kasvot ja tummat aurinkolasit sentin, kaksi hänen suuntaansa? Vai kävelikö nainen häntä huomaamatta kirkosta ulos ja hiekkaista mäkeä alas autolleen?
Vastausta ei ollut. Siihenkään. Harju katsoi naisen menoa.

Tämän sinänsä naisellisessa ja katselemaan houkuttelevassa kävelytyylissä oli jotakin kurinalaista, säädeltyä.

Päivä oli tukahduttavan kuuma, lämpötilan täytyi hipoa kahtakymmentäviittä astetta. Pilvetön taivas lepäsi hailakan sinisenä Kerimäen kirkon yllä. Harju katsoi taakseen ja yritti arvailla mikä oli saanut naisen vierailemaan täällä. Nainen oli istunut kirkon etuosassa ja näyttänyt rukoilevan. Saattoi toki olla, että nainen oli vain istunut. Mutta miksi hän olisi ajanut tänne? Ihminen saattoi lepuuttaa jalkojaan missä tahansa muuallakin.

Ohjatessaan autonsa naisen mustan auton perään Harju soitti takaisin Perkiölle Keskusrikospoliisiin.

– Tekisitkö palveluksen, hän kysyi. – Katsot yhden henkilön tiedot.

Perkiö esitti litanian kysymyksiä, jotka Harju oli ennakoinut. Eikö sun pitänyt olla hyllyllä? Mihin tämä liittyy? Joudunko mä samanlaisiin vaikeuksiin kuin sä? Harju sanoi, että Perkiöllä ei ollut mitään riskiä, Harju oli edelleen hyllyllä ja tämä oli sangen yksinkertainen asia, josta kenenkään ei tarvinnut tietää mitään. Lopulta Perkiö suostui. Harju antoi nimen, Irina Joenpalo, ja sosiaaliturvatunnuksen.

Harju kuuli kuinka Perkiön sormet kävivät näppäimistöllä ja tunnisti kohdan, jossa Perkiö löi välilyönnin, ja senkin, jossa tämä napautti enterin.

– Ei ole, sanoi Perkiö kohta.

– Ei ole rekisteriä?

– Ei ole tällaista henkilöä.

Harju katsoi edellään kiitävää mustaa Audi TT:tä. Metsä tien molemmin puolin tuntui juoksevan vastaan kiihtyvällä nopeudella. Harju pudisti päätään.

– Haloo? hän kuuli Perkiön sanovan, ja tajusi olleensa hiljaa jo jonkin aikaa.

– Täällä ollaan, sanoi Harju yrittäen koota ajatuksiaan.

– Ethän sä missään nimessä ole Launisin ja kumppaneiden perässä?

Perässä? Tosiaan.

– Voitko katsoa vielä yhden jutun? Harju sanoi ja luetteli naisen auton rekisteritunnuksen.

– Oho.

– Oho mitä?

– Aliisa Piirainen, sanoi Perkiö.

Harju veti henkeä.

– Sattumalta mitään sukua Mika Piiraiselle?

– Sattumalta vaimo.

– Kiitos, Perkiö. Palataan.

Mika Piirainen, elinkautisvanki. Mies, joka oli luvannut painaa veitsen Matias Harjun kurkulle ja viiltää kunnes viillettävää ei enää ollut.

10. Vallit
Hyvä on, ajatteli Harju selkä ja silmät väsymyksestä särkien, lisätään soppaan Mika Piirainen, Suomen vaarallisin elinkautisvanki. Jonka vaimoa Harju nyt oletettavasti seurasi.

Vaikka varmuutta asiasta ei ollut. Audi TT oli rekisteröity Aliisa Piiraisen nimiin, mutta se ei vielä tarkoittanut, että tämän niminen nainen ajoi autoa.

Vuorokauden sisään Harjun seuraama nainen oli ollut sekä blondi että brunetti ja liikkunut aseistettuna siellä missä Aivar Launis ja tämän kaksi henkivartijaa oli ammuttu hengiltä. Harju yritti muistaa oliko hän ennen hyllytystään

Keskusrikospoliisista törmännyt Aliisa Piiraisen nimeen. Ei mielestään. Ei edes niiden tutkimusten yhteydessä, jotka johtivat Mika Piiraisen kiinniottoon Haminan valleilla.

Keskusrikospoliisin miehet, Harju heidän joukossaan, olivat vuosi sitten seuranneet Launisia Haminan Tervasaareen.

Tervasaari oli kylpenyt lämmössä, ja ilmassa olivat tuoksuneet meren suola, ravintolan lounasruoka sekä veneisiin tankattava polttoaine. Ravintolalaivan kannella oli mies kapteeninlakissaan juonut olutta ja katsonut sinne missä avomeri kangasti.

Tarkoitus oli ollut saada selville Launisin suomalainen liikekumppani ja pidättää molemmat. Launis oli istunut Land Cruiserissaan, kun Piirainen oli ohjannut Hondansa sen viereen. Tästä eteenpäin kaikki oli mennyt pieleen. Launis pakeni. Harju oli ajanut Piiraisen perään.

He olivat ajaneet ylinopeutta ympyräkaupungin läpi, vaarantaneet torille pyöräilevien ihmisten hengen ja ohittaneet Raatihuoneen, ortodoksikirkon ja Reserviupseerikoulun. Siinä kohtaa Piirainen oli menettänyt autonsa hallinnan ja tieltä suistuttuaan jatkanut pakoaan jalkaisin. Harju seurasi. Piirainen kiipesi vallia ylös, kääntyi ja kohotti aseen. Harju toimi vaistomaisesti: hän ampui ja osui Piiraista jalkaan ja vasempaan käsivarteen. Lyödessään raudat verisen miehen ranteisiin tämä oli vannonut hänelle kostoa.

Nyt Harju antoi naiselle lisää etumatkaa ja nojasi päänsä niskatyynyyn. Aurinko paahtoi sellaisella voimalla, että sen kojelaudasta, vastaan kiitävistä liikennemerkeistä ja Saimaan pinnasta kimpoavat säteet olivat vähän väliä sokaista hänet.

Samalla hetkellä tyhjyyden tunne yllätti Harjun. Se tuli varoittamatta, musertavan voimakkaana. Yhtäkkiä tuntui, että niin kauan kuin hän ei tiennyt kuka nainen oli ja mitä hän teki tämän perässä, hän oli hukassa itseltäänkin. Mistä tällainen pelottava ajatus tuli?

Suunta oli pohjoiseen.

11. Puhelu
Kajaanissa Harju ehti tankata autonsa. Hän ei ollut ajatellut, että nainen olisi huoltamolla aterioivaa tyyppiä, mutta toisaalta Harju oli erehtynyt ennenkin, ja huomattavasti kohtalokkaamminkin. Täytettyään tankin korttiautomaatilla Harju ohjasi auton parkkipaikan reunalle ja viistosti asemarakennuksen taakse. Hän näki yhdellä silmäyksellä paikoitusalueen ja sen oikealla laidalla naisen mustan auton.

Taivas oli sininen ja pilvetön ja auringon voima hellittämätön. Kun Harju hetkeksi sammutti ilmastoinnin, auto kuumeni minuuteissa ja pian penkki syleili häntä palavasti kuin tunteelliseksi yltynyt humalainen.

Matkalla mieleen noussut ajatus kummitteli tajunnan perukoilla. Harju totesi, että tunne oli vailla syytä, vailla järkeä. Hän tiesi hyvin kuka oli ja mitä oli tekemässä. Ei ollut hänen syytänsä, että hänen toimeksiantajansa oli valehdellut hänelle tai että nainen, jota hän oli seurannut Tampereelta Kouvolan kautta Mikkeliin ja edelleen Kajaaniin, saattoi olla sekaantunut eilen tapahtuneeseen henkirikokseen. Harju nosti kätensä puhaltimen eteen ja antoi viileän ilman kuivata hikisen, kuuman kämmenensä.

Puhelin, joka oli jäänyt äänettömälle, värisi hänen taskussaan. Salainen numero.

– Harju.

– Piirainen.

Harju käänsi ilmastoinnin pois päältä. Hän sanoi:

– Mä luulin, että elinkautisvangeille ei anneta mahdollisuutta soittaa.

– Et sä oikeasti luullut. Sä tiedät. Mä saan mitä haluan. Sä tiedät senkin.

Tiesikö Harju? Tietysti. Piirainen oli Suomen vaarallisin vanki ja rikollisjärjestön johtaja. Jos Piirainen halusi Sirkus Finlandian vankilaan, elefantit ja pellet olivat siellä seuraavalla viikolla.

– Mulla on sulle kerrottavaa, Piirainen sanoi. Ääni oli lämmin ja tuttavallinen kuten aina ennenkin, eikä millään tapaa vastannut Piiraisen ulkomuotoa: kaljua päätä ja korvia, joista joku oli repinyt tai leikannut yläreunat pois; umpeen tatuoitua kaulaa ja silmien samaan aikaan tyhjää ja laskelmoivaa katsetta.

– Niin mullakin sulle, sanoi Harju. – Ja vankilanjohtajalle. Sulta otetaan puhelin pois ja sut viedään rundiin.

Piirainen päästi pienen naurun. Se oli joko vilpittömän iloinen tai vilpittömän sadistinen.

– Sä olet nyt Kajaanissa. Autossa tuntuu olevan kuuma.

Harju ei vastannut.

– Ja sä luulet tietäväsi mistä on kysymys. Niin kuin sä aina luulet tietäväsi.

Harju katsoi eteensä. Maisemassa väreili jokin muu kuumuuden lisäksi.

– Kohta sä tiedät vähemmän kuin koskaan aiemmin.

12. Lupaus
Elinkautisvangin sanat putoilivat puhelimesta pehmeinä, sävyisinä ja täynnä syvää vihaa. Harju piti puhelinta korvallaan ja yritti katsella ympärilleen. Mistä mies, joka oli suljettu selliinsä Helsingin Sörnäisissä, tiesi hänen olevan Kajaanissa ja istuvan tukalan kuumassa autossa? Harju ei nähnyt ketään eikä mitään, mikä olisi viitannut Piiraiseen. Naisen auto oli edelleen parkissa huoltamon pihan toisella puolella.

Naisen itsensä täytyi edelleen olla ruokailemassa kuten muutama minuutti aikaisemmin.

Sitten ajatus pyyhkäisi Harjun yli kuin lentävä esine, jonka hän vain vaivoin väisti: mistä hän tiesi oliko nainen jatkanut syömistään? Harju nousi autosta. Hän kuuli edelleen Piiraisen äänen.

– Mä lupasin sulle siellä Haminan valleilla, että mä kostan. En mä lämpimikseni puhunut. Hei, sä taisit nousta autosta.

Harju pyörähti täyden ympyrän. Hän näki nelihenkisen perheen pakkautumassa farmari-Passatiin, hän näki autoja ja huoltamon takana metsikön ja sen takana omakotitaloalueen. Harju astui pari askelta autoltaan nähdäkseen paremmin samaan rivistöön pysäköidyt muut autot. Ne olivat kaikki tyhjiä.

– Pyöri niin paljon kuin haluat. Saat tasaisen rusketuksen. Siellähän on kesän kaunein päivä.

Harju pysähtyi. Ainoa ihminen, jonka hän näki juuri nyt huoltamon pihalla, oli kauimmaisella tankkauspisteellä autonsa takana seisova mies. Keski-ikäinen mies pukeutuneena mustaan T-paitaan ja sortseihin, aurinkolasit nostettuna pään päälle. Harju yritti päätellä tämän tavanomaisista liikkeistä jotakin, mitä tahansa.

– Katsotkohan sä edes oikeaan suuntaan? Piirainen kysyi, ja kuulosti siltä kuin haukottelisi. – Oli miten oli. Koska mä tiedän, että sä olit viime yönä pienellä mökkireissulla, ajattelin varoittaa sua yhdestä asiasta.

– Ja mikähän se on, sanoi Harju yrittäen kuulostaa niin viileältä kuin mahdollista.

– Kaikkihan tietää, Piirainen sanoi nyt tiukemmalla ja ohuemmalla äänellä, – että sä jouduit hyllylle Launisin takia ja että sä olet moneen kertaan luvannut kostaa Launisille. Nyt sä olet kostanut. Ja kohta sua etsitään kissojen ja koirien kanssa. Sun on hyvä tietää.

Harju lähti kulkemaan kohti keski-ikäistä miestä, ja näki jo kauempaa, että tällä oli korvassaan valkoinen nappikuuloke. Hän kiihdytti askeleitaan.

– Miksi mua etsittäis? Harju kysyi, ja oli kosketusetäisyydellä miehen sinisestä Peugeotista, kun hän kuuli Piiraisen sanat:

– Näyttää vahvasti siltä, että sä tapoit Launisin.

13. Väristys
Autoaan helteisellä huoltamolla tankannut mies oli ulkopuolinen. Harju oli tiennyt sen koko ajan. Mutta vasta nyt hän myönsi asian itselleen. Mies näytti pelästyneeltä. Hän oli tietysti seurannut Harjun lähestymistä ihmetellen. Harju pakotti hymyn kasvoilleen ja toivotti miehelle hyvää kesää.

Harju piti edelleen puhelinta korvallaan ja kuuli nyt Piiraisen kysyvän:

– Mitä sä tolla lailla säikyttelet ihmisiä?

Harju käveli takaisin autolleen sivuilleen vilkuilematta.
Silmäkulmastaan hän näki naisen ikkunapöydässä ruokailemassa.

Nainen oli vuorenvarmasti nähnyt hänet. Mutta mitä väliä sillä oli? Joku kertoi reaaliajassa Sörnäisten-sellissään istuvalle Piiraiselle hänen jokaisen liikkeensä. Aivan jokaisen. Piirainen puhui:

– Lukuisat todistajat ja teletunnistetiedot paljastavat, että sä olet vieraillut tunnetun asekauppiaan luona Kouvolassa. Lisäksi pystytään osoittamaan, että sä olit yöllä Launisin mökillä samalla hetkellä kun se ammuttiin ja että sä pakenit paikalta metallinharmaalla Ford Focuksella.

Harju tuli autolleen. Hän tempaisi – kyllä, saman metallinharmaan Ford Focuksen – oven auki, istui sisään ja käänsi puhaltimen täysille. Hänen olonsa oli tukalan kuuma ja jokaisessa mieleen nousevassa ajatuksessa oli terävä, hankaava särö.

– Kun tämä puhelu päättyy, Harju sanoi, – menee viisi minuuttia ja sä lähdet rundiin.

– Et sä kenellekään soita, Piirainen sanoi.

– Miksen? Harju kysyi ja katseli taas ympärilleen. Hän näki vain kesän kuumuudessa hiljaa seisovan huoltamorakennuksen ja suuren sinisen taivaan sen yllä.

– Koska sulla on tehtävä. Sä seuraat naista, joka tällä hetkellä istuu siellä ikkunapöydässä syömässä kanasalaattia. Sä haluat tietää kuka nainen oikeasti on ja tekikö se mitä sä epäilet sen tehneen.

Harju liikutti jälleen päätään. Hitaasti ensin vasemmalle, sitten oikealle. Hän ei nähnyt ketään. Autonsa tankin täyttänyt mustapaitainen mies oli jo autossaan ja kiihdytti liikenteen sekaan.

– Ole rehellinen, Piirainen sanoi.

– Sä haluat tietää.

Harjun olo oli entistä tukalampi. Hän ei tiennyt mikä kaikki häntä vaivasi, mutta sen hän tiesi, että liian moni asia oli liukumassa hallitsemattomaksi, jollekin tuntemattomalle alueelle.

Nyt Harju näki naisen poistuvan autolleen. Sähköinen väristys kulki Harjun lävitse, kun hän katsoi naisen keinuvaa kävelyä. Harju näki naisen käynnistävän mustan Audinsa ja kuuli Piiraisen äänen:

– Älä siihen jää. Nainen pääsee karkuun.

14. Oivallus
Jokin naisen olemuksessa oli muuttunut: askeleet kajaanilaisen huoltamon parkkipaikalla olivat olleet aikaisempaa naisellisemmat, aistikkaammat. Ja ennen autoon nousemistaan nainen oli heilauttanut hiuksensa selän puolelle kuin hykerrellen. Kuin olisi tiennyt, että häntä katseltiin.

Naisen auton nopeus sen sijaan pysyi samana, ja se teki seuraamisen helpoksi. He olivat matkalla Ouluun. Tai siltä se ainakin vaikutti.

Harjun levottomuus kasvoi. Hän yritti samaan aikaan sekä unohtaa että muistaa elinkautisvanki Piiraisen puhelun ja jokaisen vaihdetun sanan. Sama päti edelliseen yöhön. Muistiko hän oikein ajan ja paikan ja laukaukset? Mikä häntä vaivasi?

Hän oli sentään kokenut rikostutkija, vaikkakin oli juuri nyt hyllytettynä. Tämäkin asia sotki hänen ajatuksiaan kaiken muun ohessa. Mistään ei saanut otetta. Harju huomasi käsiensä vavahtavan. Aivan kuin lipeäminen olisi konkreettista.

Aurinko oli aloittanut laskunsa ja Harju napautti häikäisysuojan alas piiloutuakseen polttavilta, sokaisevilta säteiltä. Kun Harju pitkällä suoralla laski kädet syliinsä ja piti ratista vain kevyesti etusormellaan ja peukalollaan, hän huomasi jälleen ajattelevansa Tiinaa, vaimoaan. Ajatus oli epämukava. Kuin Harju olisi etsinyt mukavaa makuuasentoa röpelöisellä kalliolla. Mikään asento tai lähestymiskulma ei tuonut helpotusta. Harju huokaisi. Kurkusta nousi vaimea tuskainen luontoääni.

Samalla kun naisen Audi TT hetkeksi katosi oikealle kaartuvaan mutkaan, Harju kuuli puhelimensa soivan. Lehikoinen. Hänen toimeksiantajansa.

– Kaikki hyvin? kysyi Lehikoinen.

– Anna kun mietin, sanoi Harju. – Seuraan naista, joka on saattanut syyllistyä vakavaan rikokseen. Syy tähän on se, että sä kiristät mua asioilla, jotka saattaa johtaa avioliittoni lopulliseen kariutumiseen ja lopullisiin potkuihin Keskusrikospoliisista. Kaikki on ihan helvetin hyvin.

Lehikoinen ei sanonut hetkeen mitään.

– Oletko sä puhunut kenenkään kanssa?

Mitä tämä oli? Harju oli automaattisesti ajatellut, että Piirainen, jonka kanssa hän oli hetki sitten puhunut, olisi alkuperäinen toimeksiantaja, jota Lehikoinen ei ollut suostunut paljastamaan.

Kun aurinko jälleen häikäisi Harjun hetkeksi, hän tajusi samalla välähdyksellä, ettei Lehikoinen sittenkään tiennyt kaikkea. Ja etteivät Piirainen ja Lehikoisen turvallisuusyritys pelanneet yhteen. Harju oli äkkiä täysin varma asiasta.

– En, Harju valehteli ja otti tukevamman otteen ohjauspyörästä.
15. Iltaolut
Myöhäinen ilta-aurinko värjäsi taivaalla hitaasti lipuvien pulleiden pilvien vatsat punaisella, vaaleanpunaisella ja lämpimällä kullanhohteella. Harju ei tiennyt mikä sai pilvet liikkumaan, sillä hän ei tuntenut ihollaan tuulen häivääkään.

Hän veti sisäänsä ilmaa, jossa tuoksuivat meren ja joen läheisyys, päivän haihtuva kuumuus sekä viereisen pöydän kytemään jäänyt pikkusikari.

Hän oli istunut Oulun kauppatorin kahvilamakasiinin pöydässä toista tuntia. Hänellä oli edessään kolmas tuoppi olutta. Sen sijaan, että olut olisi piristänyt ja tuntunut palkinnolta, se väsytti ja närästi. Harju katsoi kelloaan. Puoli kymmenen.

Nainen oli juonut lasillistaan pidempään kuin Harju oli nähnyt kenenkään koskaan nauttivan kahtatoista senttilitraa äärimmäisen keskinkertaista punaviiniä. Nainen istui selin Harjuun, eikä Harju vieläkään keksinyt mitä tämä oli katsellut kohta puolentoista tunnin ajan. Ruskeat, paksut hiukset näyttivät punahohteisessa, tummuvassa illassa aidoilta, mitä ne eivät tietenkään olleet.

Harju huokaisi, otti siemauksen oluestaan ja oli sylkäistä nesteen suustaan.

Naisen pää oli nytkähtänyt asentoon, jossa se ei mitenkään voinut olla. Samalla ruskeat hiukset, tai ruskeahiuksinen peruukki, kuten Harju heti ymmärsi, liukui naisen päästä.

Viereisessä pöydässä havahduttiin samaan. Viisikymppinen mies ja noin kolmikymppinen nainen kääntyivät naisen puoleen samalla hetkellä, kun Harjun olutkulaus valahti väärään kurkkuun.

Nainen kirkui kuin olisi itse hyökkäyksen kohteena. Harju nousi ylös, yski olutta paidalleen ja katsoi uhrin suuntaan. Tämä ei ollut nainen, jota hän oli seurannut. Nainen, jonka pää nyt retkotti luonnottomasti ja jonka peruukin alta paljastuneet hiukset olivat vaaleanruskeat ja ohuet, oli joku tyystin muu.

Harju näki nyt harmillisen selvästi, että tämä nainen oli huomattavasti nuorempi ja pienempi kuin se jota hän oli seurannut ja että vaatteet tämän naisen päällä olivat aivan liian suuret hänelle.

Mitä oli tapahtunut? Harju oli lyödä itseään. Hän muisti naisen vessakäynnin. Tietysti.

Nainen valui nyt pää retkottaen tuolilta torikivetykselle, ja viereisen pöydän mies huusi ambulanssia samalla kun polvistui naisen viereen. Joku huusi takaisin: ambulanssi oli tulossa.

Kuka ikinä tämä nainen olikaan, hän ei kaivannut Harjun apua, vaan ensihoitajan.

Harju katsoi ympärilleen ja laski nopeasti, että hänen varsinaisella varjostuskohteellaan oli nyt yli tunnin etumatka.
16. Neuvo
Harju oli ensin aikeissa juosta hotellille, mutta jäikin ihmisten muodostaman kehän ulkopuolelle seuraamaan tapahtumia. Kivetyksellä makaava nainen oli nuori, laiha ja kalpea, ja jos Harjun arviota kysyttäisiin, hän olisi sanonut, että kyseessä oli melko todennäköisesti narkomaani. Tyttöparka, jonka Harjun seuraama nainen oli palkannut esittämään itseään.

Ambulanssi saapui muutamassa minuutissa ja ensihoitaja aloitti elvytyksen. Harju ei edelleenkään käsittänyt miten hän oli mennyt lankaan. Vaatteiden ja peruukin vaihdon oli täytynyt tapahtua naistenvessassa ja parissa minuutissa. Kun tyttö nostettiin happimaski kasvoillaan ambulanssiin, Harju totesi tehneensä velvollisuutensa uteliaana ja hyödyttömänä sivustakatselijana. Hän suuntasi kohti torin laidalla seisovaa suurta suorakaiteen muotoista hotellia.

Harju ei tiennyt miten asiat olisivat voineet olla hullummalla tai huonommalla tolalla. Hänen seitsemättä kuukautta jatkunut hyllytyksensä Keskusrikospoliisin peitetoimintatehtävistä ei ilmeisesti ollut tarpeeksi. Sen päälle piti tulla tämä kevyenä kesätyönä alkanut mysteerinaisen varjostus, jonka epäonnistuminen uhkasi lopullisesti romuttaa hänen liitoksissaan natisevan avioliittonsa. Puhumattakaan siitä, että häntä itseään tultaisiin epäilemään latvialaisen ammattirikollisen murhasta. Tai siitä, että Sörnäisissä sellissä istuva elinkautisvanki tuntui tietävän hänen asiansa paremmin kuin hän itse.

Hotellille oli parisataa metriä, mutta siinäkin ajassa Harju sai itsensä epätoivon valtaan. Hän ei tiennyt mistä aloittaisi, mihin jatkaisi. Aina ennen hän oli tällaisissa tilanteissa turvautunut Tiinaan, viisaaseen vaimoonsa. Miksei nytkin?

– Tiedät sä mitä kello on? kysyi Tiina, kun puhelin oli ensin soinut pitkään.

– Valitettavasti, sanoi Harju.

– Onko ollut menestystä?

– Menestystä? ihmetteli Harju.

– Peitetoiminnassa. Onko peitteiden alla riittänyt toimintaa?

Harju huokaisi. Tiina ei mitä ilmeisemmin ollut yhtään lähempänä anteeksiantoa kuin eilenkään.

– Tiina, se oli väärinkäsitystä.

– Kyllä, sitä se oli. Väärinkäsitystä. Todellakin.

– Ja nyt mä tarvitsen neuvoa, Harju sanoi.

Tiina pysyi hetken vaiti.

– Kyllä kai mä voin neuvon antaa.

Harju jäi odottamaan. Tiinan ääni oli muuttunut asteen lämpimämmäksi, mikä tarkoitti sitä, että miinusasteita oli enää kolmekymmentäyhdeksän.

– Mä neuvoisin sua olemaan yhteydessä niihin kahteen entiseen kollegaasi, jotka kävivät täällä äsken kyselemässä sua.

17. Cosmopolitan
Hotellista Harju löysi baarin ja baarista tiskin. Hän tilasi oluen ja Fernet Brancan. Se ei ollut hänen tapaistaan. Mutta mikä enää oli?

Naisen mustaa Audia ei ollut hotellin parkkipaikalla enää näkynyt. Se ei yllättänyt Harjua. Yli tunnin etumatka oli sama kuin päivän, viikon tai vuoden etumatka. Jos nainen ajoi joka yö samanlaista ylinopeutta kuin edellisenä yönä, hän olisi niin halutessaan jo Ruotsin puolella. Harju ei ollut nukkunut viimeisen kahden vuorokauden aikana kuin kaksi tai kolme rikkinäistä tuntia.

Univaje ja yleinen epätoivo painoivat niin, ettei hän huomannut, että viereiselle baarijakkaralle istuttiin. Harju kuuli tilauksen – Cosmopolitan, kiitos – ja haistoi kevyen jasmiinintuoksuisen hajuveden. Vasta se sai hänet vilkaisemaan sivulleen ja melkein pudottamaan tuopin syliinsä.

Nainen oli nyt punatukkainen. Otsatukka oli lyhyt, mutta muuten hiukset ulottuivat puoleen selkään. Naisen huulet kiilsivät yhtä punaisina kuin hiukset. Silmät olivat vihreät. Nainen oli pukeutunut ihonmyötäiseen hihattomaan puseroon, joka paljasti urheilijan olkapäät.

– Ekaa kertaa Oulussa? nainen kysyi.

– Mitä?

Nainen katsoi Harjua silmiin. Niin syvälle, että Harjun teki pahaa.

– Oulussa? Ekaa kertaa?

– Kyllä, Harju sai sanotuksi, eikä käsittänyt sen enempää tilannetta kuin omaa jäykkyyttäänkään.

– Sama juttu, nainen sanoi.

Harju katsoi varovasti ympärilleen. Nurkkapöydässä pariskunta riiteli, tiskin toisessa päässä naamansa auringossa käristänyt nainen joi siideriä. Harju siemaisi olutta ja viivytteli.

Silmäkulmastaan hän näki, että naisen hame peitti reisiä tuskin lainkaan. Tämän mustissa kengissä oli stilettikorot. Naisen sormia koristivat lukuisat hopeasormukset. Hän näytti jälleen kerran eri henkilöltä kuin aiemmin. Ja silti kyseessä oli sama nainen, jota Harju oli seurannut kaupungista toiseen ja jota hän epäili henkirikoksesta niin Saimaan rannalla kuin äsken Oulun Kauppatorilla.

– Kuuma päivä, nainen sanoi ja kilautti jäitä lasin reunaa vasten.

– Kuuma, myönsi Harju. – Ja pitkä.

Nainen kääntyi tuolillaan Harjuun päin. Harju tunsi katseen ohimoillaan, poskillaan ja olkapäillään. Hän ei tiennyt mitä sanoa. Hänen ei tarvinnutkaan, sillä nainen sanoi:

– Mä voisin tappaa jonkun.

Harju suoristi selkänsä, ja oli sanomassa jotakin, mitä tahansa.

– Mulla on niin nälkä, että mä voisin tappaa jonkun, nainen jatkoi. – Lähtisitkö sä mun kanssa illalliselle?

18. Filet Mignon
Filet mignon, päätti Harju.

Vastapäätä istuva punahiuksinen, vihreäsilmäinen nainen otti siemauksen juomastaan samalla kun kävi läpi ruokalistan vaihtoehtoja. Harju mietti mitä tiesi naisesta ja mitä luuli tietävänsä. Hän oli seurannut naista kahden vuorokauden ajan ja epäili, että tämä oli syyllistynyt jopa neljään henkirikokseen.
Hän ei tiennyt naisen oikeaa nimeä. Tämä ei ollut ainakaan toimeksiannossa mainittu Irina Joenpalo. Sen nimistä naista ja yhteensopivaa sosiaaliturvatunnusta ei löytynyt mistään rekisteristä. Nainen ajoi elinkautisvanki Mika Piiraisen vaimolle Aliisalle rekisteröityä mustaa Audi TT:tä. Mutta mitä se enää tarkoitti?

Nainen läpsäytti menun kannet kiinni. Harju teki samoin. Heidän katseensa kohtasivat. Harju ei tiennyt miksi istui oululaisen hotellin italialaisravintolassa vieraan ja kieltämättä kauniin naisen seurassa. Tai tiesi sittenkin. Hän oli tullut yllätetyksi baarissa.

– Mä en tainnut esitellä itseäni, nainen sanoi.

– En tainnut minäkään, sanoi Matias Harju, ja ojensi kätensä pöydän yli. – Arto Karemaa.

– Outi Similä, sanoi nainen ja puristi Harjun kättä tavalla, joka oli sekä terävä että ystävällinen.

– Saanko mä kysyä jotakin? nainen kysyi.

– Totta kai, sanoi Harju.

– Minkä alan miehiä sä olet?

– Puhelin. Alan. Puhelinalan.

– Aivan, nainen sanoi ja kuljetti kieltään punaisilla huulilla. Vihreät silmät läikähtivät. – Kun Oulussa ollaan, totta kai. Mä olen itse valokuvaaja. Keikalla täällä.

Loistava alku, Harju ajatteli, molemmat olivat valehdelleet sek�� nimensä että ammattinsa. Naisen päivettyneet käsivarret, pitkät sormet ja hopeasormukset muistuttivat Harjua jostakin, mutta hän ei keksinyt mistä. Tarjoilijan käydessä he tekivät tilauksensa.

– Sä olet naimisissa, nainen sanoi.

Harju vilkaisi sormusta nimettömässään. Kuinka paljon tuo ohut kultasormus nyt merkitsikään hänelle. Olisipa se merkinnyt yhtä paljon Tiinalle. Harju nyökkäsi.

– Onnellisesti. Tosi onnellisesti.

– Upeeta, sanoi Outi Similäksi itseään väittävä nainen ja kumartui eteenpäin.

Nainen ojensi oikean kätensä tarttuakseen viinilasiinsa, käänsi samalla rannettaan ja antoi sormiensa kiertyä lasin jalan ympärille. Tuo liike ja kasvoille juuri sopivasta kulmasta lankeavat varjot saivat kylmät väreet kulkemaan Harjun selässä.
Harju halusi tempaista punaisen peruukin naisen päästä, vetää hämäävät hopeasormukset sormista ja pyytää naista riisumaan vihreät piilolinssinsä.

Harju oli varma, että tunnisti naisen.

19. Creme Brulee
Pääruoan ajan Harju ja Outi Similäksi itsensä esitellyt nainen puhuivat asioista, joista kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä puhuvat: säästä, elokuvista, omasta ja toisen työstä sekä nauttimastaan ruuasta. Harjun arvion mukaan he puhuivat totta ainoastaan säästä.

Harju pelasi aikaa. Hän oli varma, että tunnisti naisen. Ja mikäli nainen oli nyt syyllistynyt muutamaan henkirikokseen, olisi se linjassa tämän aiemman rikoshistorian kanssa. Epävirallisen rikoshistorian, Harju muistutti itseään. Mitään ei tiedetty varmasti.

Harju pani merkille, että nainen oli syönyt viimeistä murua myöten kaiken: pihvin, tervakastikkeen ja juustoperunat. Kun nainen nosti viinilasin huulilleen ja suipisti suutaan, Harjulla ei ollut enää epäilystäkään asiasta.

Harju muisti puolentoista vuoden takaisen talvisen keikan Kemissä. Hän oli kolmen muun Keskusrikospoliisin tutkijan kanssa seurannut Jori Manninen -nimistä huumepomoa jäänmurtaja Sampon päiväristeilylle. Mannisella oli ollut mukanaan pitkähiuksinen näyttävä blondi. Risteilyohjelmaan kuului uintia arktisessa meressä. Harju ja muut tutkijat olivat katsoneet kauempaa, kun Manninen ja blondi vetivät oranssit kelluntapuvut ylleen ja laskeutuivat veteen. Harju kollegoineen oli siirtynyt hetkeksi baariin mietintätauolle. He eivät tienneet mitä Manninen teki jäänmurtajalla. Eikä vastausta tähän ollut koskaan saatu.

Kun ihmiset oli kuulutettu takaisiin laivaan, oli yksi oransseista michelin-ukoista jäänyt lähes tyhjentyneenä mereen kellumaan. Kelluja oli Manninen. Mies hilattiin kannelle, ja selästä laskettiin kolme erittäin syvää, sydämen lävistänyttä pistohaavaa. Harju ja muut KRP:n miehet ottivat tilanteen hallintaansa. Ainakin siltä osin kuin se oli mahdollista. Mannisen seurassa kellumaan lähtenyttä blondia ei löytynyt mistään. Myöhemmin, kun avuksi oli saatu erilaisten valvontakameroiden tallenteet ja lukuisat turistikuvat, saatiin blondista koottua melko täydellinen kasvokuva, joka ei tuolloin ollut johtanut mihinkään.

Nyt Harju oli varma, että hänen pöytäseuralaisensa oli tuo sama nainen. Kun nainen nosti katseensa jälkiruokalistasta, Harju hymyili. Nainen vastasi hymyyn, ja Harju mittasi mielessään poskipäitä, nenän leveyttä ja leuan terävyyttä. Kyllä.

Harju hymyili vieläkin leveämmin ja sanoi:

– Mä otan creme bruleen, mitä sulle saisi olla?

20. TYRMÄYS
Jälkiruuan aikana Harjun mieliala nousi entisestään.

Mitä siitä, että hän oli hyllytettynä, ja mitä siitä, että kaksi hänen työtoveriaan oli jo käynyt kyselemässä häntä? Mitä siitä, että hän oli pakkoraossa ja jopa epäiltynä henkirikoksesta? Hän alkoi jälleen saada otetta asioista, ja kun hän ottaisi yhteyttä kollegoihinsa Keskusrikospoliisissa, hänellä olisi pelkkiä hyviä uutisia. Hän oli löytänyt Jori Mannisen, Aivar Launiksen ja ties kuinka monen ihmisen surmaajan ja nautti nyt illallista oululaishotellin italialaisravintolassa tämän kanssa.

Harjun edessä päivettynyt ja smaragdisilmäinen nainen leikkasi juustokakun viipaletta, eikä voinut aavistaa Harjun ajatuksia. Harju imaisi suuhunsa jälkiruokalusikallisen creme bruleeta, antoi sokerin risahdella hampaissaan ja huomasi kuinka hyvältä ja makealta kaikki – aivan kaikki – tällä hetkellä maistui.

Koko vyyhti laukeaisi tänä iltana. Tällä yhdellä pidätyksellä hän saisi niskoiltaan myös Lehikoisen, häntä kiristävän toimeksiantajan. Elinkautisvanki Piirainen pitäisi hoitaa erikseen, mutta se oli myöhempien aikojen murhe.

– Miltä tuntuu? nainen kysyi ja herätti Harjun voitonriemuisista ajatuksistaan.

Harju ei aluksi ymmärtänyt kysymystä, ja luuli ymmärtämättömyyden johtuvan siitä, että kysymys oli vaikea.

Sitä se ei ollut. Mutta Harjun olo oli jotenkin muuttunut.

Yhtäkkiä kaiken ylle oli laskeutunut ohut harso, joka hämärsi ääriviivat. Nainenkin näytti istuvan kauempana kuin vielä hetki sitten.

– Loistavalta, Harju sanoi, mutta äskeinen ylpeys ja yleinen keveys olivat kokonaan poissa.

Nainen hymyili, ja punaiset huulet näyttivät ainakin metrin levyisiltä. Smaragdinvihreät silmät hehkuivat neonvalojen lailla. Harju siristi silmiään.

– Onko sulla kaikki hyvin? nainen kysyi, ja ääni kantautui sekä kaukaa että öljyntahmeana Harjun korviin.

Harju nyökkäsi. Se oli virhe. Pää painoi tonnin ja oli rojauttaa Harjun pöytään.

– Kaikki on erittäin hyvin, Harju sanoi. Yhden lauseen sanomiseen tuntui kuluneen tunti.

– Kiva kuulla, nainen sanoi ja Harju kuuli äänen enää vaivoin.

– Musta taas on tuntunut koko ajan, että mua seurataan. Enkä mä pidä tunteesta.

Harju tunsi vahvat kourat kainaloissaan. Hän tunsi kuinka häntä nostettiin ja kuinka hänen jalkansa kävelivät vaikka hän itse ei halunnut kävellä. Hän kuuli naisen äänen, kun tämä sanoi jollekulle:

– Aina kun me lähdetään yhdessä ulos, käy juuri näin.

21. AUTONKULJETTAJA
Kaikki oli taas hyvin.

Tiina oli käpertynyt hänen kainaloonsa sohvalle ja kaksoset leikkivät olohuoneen lattialla. Aurinko piirtyi kultaisina neliöinä huoneen lattiaan ja seiniin ja Harjun olo oli samaan aikaan pehmeä ja vahva. Häntä vaivanneet asiat – kuumeinen ajojahti ympäri Suomen, hänen hyllytyksensä Keskusrikospoliisista, häneen kohdistuneet rikosepäilyt ja salaperäinen nainen – olivat enää etäisiä muistoja.

Harju silitti Tiinan hiuksia ja oli sanomassa jotakin, mutta huomasi, että hänen kuiva ja painava kielensä täytti koko suun. Eikä se totellut häntä. Harju hätääntyi. Hän yritti tönäistä Tiinaa, jotta tämä huomaisi hänen ahdinkonsa. Samassa Tiina oli kainalossa kuin kivi, kova ja kylmä. Kaksoset katosivat, samoin aurinko. Tuli pimeää ja Harju tunsi putoavansa sohvalta. Ei olohuoneen lattialle, vaan paljon syvemmälle maan sisään.

Kaikki ei ollut hyvin.

Sen Harju ymmärsi heti. Hän yritti avata silmiään ja tunnustella olemistaan. Uni oli ollut realistinen ainakin yhdessä suhteessa. Hänen kielensä oli suuri ja kitalakeen tuskallisesti liimautunut. Harjun päässä tykytti kipu, joka halkaisi kallon ja samalla koko maailman. Harju kokeili liikkuivatko sormet ja varpaat. Liikkuivat.

Harju sai silmänsä raolleen. Jotakin tuttua, vaikka vielä kovin epätarkkaa. Ikkunan kaari, musta selkänoja. Harju pakotti silmät sivuliikkeisiin ja hahmotti asentonsa ja paikkansa. Hänen oma Ford Focuksensa. Hän makasi selällään takapenkillä jalat tuskaisesti koukussa. Ikkunasta hän näki sinistä ja harmaita pisteitä, jotka pehmein kaarin piirsivät jotakin siniselle pohjalle. Harju ymmärsi vasta hetken kuluttua, että katseli taivasta ja lokkeja.

Hän hengitti syvään ja sekin koski. Ilman mukana hänen nenäänsä tuli haju, joka oli sekoitus ruostetta ja vanhaa jääkaappia. Hän oli ollut poliisi kohta kaksi vuosikymmentä ja tiesi, mikä haisi juuri tältä.

Harju sai ojennettua kätensä pään yli ja avattua oven. Raikas ilma tulvahti sisään, ja Harju tunsi riuskan tuulen pöyhivän hiuksiaan. Hän kuuli aallot lähellään ja tajusi olevansa rannalla. Hän veti itsensä ulos ja päätyi selälleen hiekkaan.

Jalat olivat puutuneet koukkuasennossa ja hän joutui ojentelemaan ja hieromaan niitä ennen kuin ne suostuivat nostamaan hänet pystyyn ja hän pääsi kiertämään auton.

Harjulla ei ollut ollut koskaan elämässään autonkuljettajaa. Nyt oli. Mutta ikävä kyllä tämä oli kaulasta valuneesta verestä ja epäluonnollisesta asennosta päätellen kuollut.

22. Yksin
Tuuli piiskasi niemenkärkeä. Harju katseli ympärilleen eikä nähnyt ketään. Pelkkää merta, kivikkoista rantaa molempiin suuntiin ja yllä sininen, lokkien täplittämä taivas. Aurinko paistoi korkealta, se näytti pysähtyneen keskelle taivasta. Navakka tuuli viilensi ihoa ja paiskoi korkeita aaltoja rantakallioihin ja suuriin yksinäisiin kiviin.

Harju kääntyi ja katsoi jälleen autoaan ja kuljettajan paikalle lyyhistynyttä hahmoa. Tähän hänen kevyt kesätyönsä oli hänet tuonut. Autiolle merenrannalle pitämään seuraa kuolleelle miehelle. Harju meni jälleen miehen luo, eikä edelleenkään tunnistanut tätä. Mies oli arviolta kolmikymppinen, hoikka ja hentorakenteinen. Käsien amatööritatuoinnit näyttivät vankilassa tehdyiltä. Harju tarkasteli miestä vielä hetken.

Päänsärky alkoi hellittää. Huume – mitä se ikinä olikaan ollut – oli poistumassa hänen elimistöstään. Kuinka kauan hän oli ollut tajuttomana? Yli puoli vuorokautta, varovaisestikin arvioiden. Hän oli istunut illalliselle naisen kanssa noin puoli kymmenen aikaan, he olivat aterioineet tunnin verran ja sitten hän oli tuntenut vahvat kädet taluttamassa itseään jonnekin. Ehkä suoraan takapenkille.

Harju astui askeleen taaksepäin ja luuli ensin kuulevansa väärin. Ei, kyllä se oli hänen puhelimensa. Mutta missä? Harju käänteli päätään suojautuakseen tuulelta, työntyi kuolleen miehen yli avaamaan hansikaslokeron ja tarttui puhelimeen.

– Sä olet vaikeasti tavoitettava mies, elinkautisvanki Piirainen tervehti.

– Tässä on ollut kaikenlaista, vastasi Harju ja suoristautui tuuleen ja aurinkoon.

– Mä olen susta vähän huolissani, sanoi Piirainen.

– Varmasti.

– Ethän sä ole kadottanut sitä naista näkyvistäs?

Viimeistään nyt Harju heräsi täysin. Hän vilkaisi kuollutta miestä ja tajusi jotakin.

– En tietenkään. Sähän tiedät ja näet mun jokaisen liikkeen.
Piiraisen vastaus viipyi sekunnin murto-osan liian pitkään.

– Tietysti, Piirainen naurahti. – Mä tsekkasin että sä olet hereillä.

– Mä olen hereillä, Harju sanoi ja katsoi kuollutta miestä. – Mutta mitä sä luulet, onkohan se kaveri hereillä, joka sulle välittää tietoja sinne Sörkkään?

Vastaus viipyi jälleen. Ei pitkään, mutta riittävästi.

– Älä unohda, Piirainen sanoi. – Sä olet mun paskalistalla. Mä tiedän missä sä olet.

Puhelu katkesi. Harju sujautti puhelimen taskuunsa ja katsoi ympärilleen.

Joku oli surmannut häntä varjostaneen miehen. Todennäköisimmin nainen, jonka hän oli juuri kadottanut.

23. PALUU
Normaalioloissa Harju olisi tietysti – hyllytettynäkin – soittanut kollegoilleen Keskusrikospoliisiin ja ilmoittanut heränneensä autiolle niemelle parkkeeratusta autosta, jonka ratissa istui kuollut mies. Mutta nyt ei oltu normaalioloissa.

Harju kumartui kuolleen miehen yli, veti virta-avaimen lukosta ja suoristi selkänsä. Keskellä taivasta loistava aurinko lämmitti vain hieman. Mereltä puhaltava tasavahva tuuli teki niemestä kylmän ja yksinäisen. Harju katsoi kuollutta miestä hetken ja läimäytti oven kiinni. Hän kaivoi jälleen puhelimen taskustaan ja avasi karttasovelluksen. Piste, joka ilmaisi hänen sijaintinsa, ei ensivilkaisulla kertonut mitään. Hän suurensi karttaa ja totesi olevansa muutaman kymmenen kilometrin päässä Vaasasta. Asia ei juuri hämmästyttänyt Harjua. Hän ei tiennyt mikä enää olisi hämmästyttänyt. Harju lukitsi ovet ja lähti kävelemään.

Jo puolen tunnin kuluttua Harju tuli asvalttitielle, jonka varrella oli omakotitaloja. Pian hän tuli pieneen kyläkeskittymään, kysyi vastaan pyöräilleeltä tummansiniseen verryttelyasuun pukeutuneelta mieheltä missä oli ja mistä nopeimmin saisi taksin.

Kun taksi tuli, Harju pyysi kuljettajaa ajamaan Vaasaan. Muuta he eivät puhuneet. Välillä kuljettaja yritti avata keskustelua, mutta Harju ei ollut juttutuulella. Harjulla oli tarpeeksi ajateltavaa ja tehtävää. Etenkin nyt, kun hän pitkästä aikaa oli pääsemässä jyvälle asioista.

Vaasassa Harju maksoi taksin poliisitalon edessä. Rakennuksessa oli myös Keskusrikospoliisin yksikkö, mutta se ei ollut Harjun vierailun syy eikä tarkoitus. Harju piti päänsä matalana eikä vilkuillut ympärilleen. Hän ilmoitti hallussaan olleen leasing-auton varastetuksi. Hän ei mitenkään antanut päivystäjän ymmärtää, että oli itsekin poliisi. Kun ilmoitus oli tehty, Harju poistui kadulle, löysi kahvilan, söi lounaan hyvällä halulla ja mietti kenelle soittaisi. Ja päätti melkein heti, että soittamista parempi on aina henkilökohtainen tapaaminen.

Rautatieasemalle oli matkaa alle kilometri. Harju käveli matkan ripeästi, osti lipun ja istui odottamaan. Hän luki iltapäivälehdet löytämättä mitään Oulua erityisesti koskevaa uutista tai mitään muutakaan, mikä olisi koskenut häntä.

Kuulutus ilmoitti junan saapuneen raiteelle. Harju siirtyi laiturille, nousi junaan, löysi paikkansa ja sulki silmänsä.
Hän halusi saapua Tampereelle hyvin levänneenä.

24. YHTEENSATTUMA
Vuorokausi. Sen verran aikaa Harju laski tarvitsevansa.
Hän jäi junasta Tampereella ja kulki asemahallin läpi Hämeenkadulle ja jatkoi kahvila Siilinkariin. Sisällä hän otti kahvin ja korvapuustin ja etsi mahdollisimman rauhallisen pöydän.

Ikkunasta Harju näki tahoilleen kiirehtivien ihmisten tasaisen, elinvoimaisen virran. Tuntui, että kaikesta tavallisesta oli ikuisuus. Tiinan ja kaksosten poismuutosta oli seitsemän kuukautta, samoin hänen hyllytyksestään Keskusrikospoliisista.

Ei se ollut kovin pitkä aika. Puhumattakaan siitä, kuinka äskettäin hän oli ottanut vastaan kevyeksi kesätyöksi luulemansa varjostuskeikan, jonka tuloksena hän oli jättänyt jälkeensä kuolleita miehiä ja rutkasti epäilyksiä. Kaikki tämä oli tapahtunut muutaman vuorokauden sisällä.

Korvapuusti oli pehmeä ja makea ja kahvi kuumaa, mikä sai Harjun paremmalle tuulelle. Hän tunsi olevansa oikeassa paikassa, ja tunsi senkin, että oltuaan hetken hukassa hän saattoi jälleen luottaa aisteihinsa. Niihin, jotka olivat tehneet hänestä erinomaisen peitetoimintamiehen ja etevän rikostutkijan.

Puhelin soi Harjun taskussa. Tiina. Tämä oli joko miellyttävä tai vähemmän miellyttävä yllätys. Harju veti henkeä. Hän ei voinut mitään sille, että hän edelleen halusi niin paljon Tiinaa ja poikia takaisin.

– Soitin kertoakseni meidän kesälomasuunnitelmista, Tiina sanoi.

– Meidän? Harju kysyi ja huomasi äänessään toivonpilkahduksen.

Tiina oli hetken hiljaa.

– Meidän, hän sanoi. – Tarkoitan minun ja poikien.

Pettymys solahti Harjun läpi kuin ämpärillinen kylmää vettä.

– Okei, hän sai sanottua.

– Me ei olla menossa ulkomaille, mutta kotimaassa vähän matkaillaan. Itse asiassa juuri nyt ollaan reissussa. Sä haluat varmaan tietää päivämäärät. Voidaan samalla katsoa milloin pojat tulee sun luoksesi ja…

Mikä oli todennäköisyys, että Harju juuri silloin näkisi punaisten hiusten välähtävän katuvilinässä? Niin vain kävi.

Harju pomppasi pystyyn, kaatoi pöydän, kuuli korvallaan Tiinan kysyvän mitä tapahtui ja mitä oli tuo meteli. Harju oli jo kadulla, ja näki naisen pitkien säärten ja korkeiden korkojen kiiruhtavan kauempana. Harju olisi tunnistanut naisen kävelytyylin missä ja koska tahansa.

Hän juoksi perään ja puuskutti samalla puhelimeen:

– Tiina, mä soitan sulle kohta takaisin. Mä lupaan. Tässä on taas tilanne päällä.

Liikenteen ylikin Harju kuuli Tiinan raskaan huokaisun.

– Mitä mä kuvittelin. Tietysti on.

25. KANNOILLA
Mistä Harju oli tiennyt, että nainen löytyisi Tampereelta?
Hän oli luottanut vaistoonsa. Mutta oliko hän todella uskonut, että kaikki kävisi näin nopeasti? Että hän vain istuisi kahvilassa ja nainen kulkisi kahvilan editse?

Niin oli joka tapauksessa käynyt. Nainen kääntyi Hämeenkadulta vasempaan. Harju kiihdytti askeleitaan. Kohta hänkin kääntyi kulmasta ja pyörähti heti takaisin Hämeenkadun puolelle. Nainen näytti olevan nousemassa Audiinsa. Harjulle tuli kiire.

Hän puikkelehti Hämeenkadun liikenteen seassa kadun toiselle puolelle ja sai pysäytettyä vapaan taksin. Hän istui takapenkille ja piti silmänsä risteyksen toisella puolella. Kohta naisen musta auto ylitti Hämeenkadun ja jatkoi suoraan.

Harju melkein huusi kuljettajalle, että seuraa tuota mustaa autoa. Kuljettaja, harmaapäinen kumara mies, sanoi rauhallisesti, että ymmärtää vähemmästäkin, ja lähti liikkeelle vikkelyydellä, joka poikkesi kaikin tavoin hänen olemuksestaan.

– Sitä ollaan kuin elokuvissa, sanoi kuljettaja, ja Harjusta tuntui, että hän oli vanhan opettajansa toruttavana. Harju pyysi anteeksi huutamistaan.

Kuljettaja piti sopivaa väliä naisen autoon, ja Harjusta tuntui, että mies oli tehnyt tätä ennenkin. He ohittivat hotelli Tammerin ja kääntyivät vasempaan, minkä jälkeen ylittivät sillan. Kun autojono pysähtyi ja Harju oli varma, ettei musta auto katoaisi mihinkään, hän malttoi katsoa ympärilleen. Taivas oli niin pehmeän sininen, että sitä teki mieli koskettaa. Puiden ja ruohon vihreys oli syvää ja huumaavaa ja kutsui kävelemään paljain jaloin, tuntemaan tuhannet silkkiset korret jalkapohjissa. Harju istui sydän pamppaillen taksissa ja pelkäsi kadottavansa naisen, joka oli avain viime päivien tapahtumiin aina Launisin murhasta Oulun outoihin käänteisiin ja Harjun heräämiseen kuolleen miehen seurasta.

Melkein heti Harju rauhoittui. Hän tunsi olevansa lähempänä naista kuin koskaan aiemmin – siitäkin huolimatta, että oli syönyt tämän kanssa illallista vuorokausi sitten.

Jono nytkähti liikkeelle. Muutaman käännöksen ja joidenkin minuuttien kuluttua nainen kaartoi suurelle parkkipaikalle. Taksinkuljettaja tuntui olevan vanha tekijä. Hän ohitti naisen auton, koukkasi pysäköintialueen päässä toiseen rivistöön ja lähestyi näkösuojassa mustaa Audia. Kuljettaja kääntyi tuolissaan ja katsoi Harjua kysyvästi.

Harju kohautti harteitaan. Ei hän tiennyt miksi he olivat Särkänniemeen tulleet.

26. TORNADO
Harju osti elämänsä ensimmäisen pääsylipun Särkänniemen huvipuistoon. Myyjä, pirteä ja vilpittömän avulias nuori tyttö, kysyi Harjulta oliko tällä halua satsata aluelipun lisäksi vielä yhdeksän euroa elämyslippuun, jolla Harju pääsisi joko kerran huvilaitteeseen tai vaihtoehtoisesti Akvaarioon, Delfinaarioon tai Planetaarioon.

Edempänä, muutaman kymmenen metrin päässä, Harju näki punaisten hiusten katoavan väkijoukkoon. Harju löi lisää rahaa tiskiin tajuamatta kunnolla kysymystä. Tyttö antoi liput ja Harju juoksi naisen perään.

Nainen oli tänään pukeutunut lyhyisiin ja tyylikkäisiin sortseihin, jotka paljastivat melkein kokonaan pitkät, ruskeat jalat. Naisen pusero oli valkoinen ja hänellä oli siihen sointuvat korkeat vaaleat sandaalit. Naisen käsilaukku oli huomiota herättävän pitkä ja kapea.

Lämmin ja tyyni kesäilta oli houkutellut ihmiset huvipuistoon. Mihin tahansa Harju katsoikin, siellä oli perhe: isä, äiti ja vähintään kaksi naamansa jäätelöllä, vohvelihillolla tai hattaralla sutannutta lasta. Harjun tuli kaikesta kiihtymyksestään huolimatta ympäröivässä väenpaljoudessa yksinäinen olo. Hän oli juuri kuullut, että Tiina ja kaksoset viettäisivät kesän kotimaata kiertäen – ilman häntä. Se oli ensimmäinen kerta.

Naisen kävelytyyli oli tehokas ja sulava. Hän solahti suurten väkijoukkojen läpi vauhtiaan hidastamatta ja askelpituuttaan lyhentämättä. Tämä aiheutti Harjulle lisäharmia. Hänen piti jatkuvasti jaella anteeksipyyntöjä ja kerran työntää seteli pikkupojalle, jonka popcorn-laatikon tönäisi maahan.

Nainen seisahtui. Harju teki samoin. Melkein kymmenen minuuttia kului.

Sitten nainen liittyi jonoon. Harju päästi muutaman ihmisen naisen ja itsensä väliin ja hätääntyi. Mutta vain hetkeksi. Hän muisti mitä puristi kädessään. Hänellä oli lippu. Laitteen nimi näytti olevan Tornado.

Mitä nainen, jota Harju epäili useammasta henkirikoksesta ja jonka henkilöllisyyden selvittäminen auttaisi hälventämään Harjuun kohdistuvat epäilykset ja ehkä jopa auttaisi päättämään Harjun hyllytyksen Keskusrikospoliisista, teki vuoristorata-ajelulla, oli kaikin tavoin epäselvää.

Harju luopui lipustaan ja löysi paikan laitteesta. Yksi paripenkki erotti hänet naisesta. Laite nytkähti liikkeelle. Harju muisti kärsivänsä korkean paikan kammosta ja tajusi senkin, että olisi hyvin voinut odottaa naista maan pinnalla.

Nyt oli myöhäistä.

27. LOMALAISET
Onneksi elämä ei oikeasti ole vuoristorataa, ajatteli Harju.
Harju kieppui Särkänniemen Tornado-nimisessä laitteessa ja yritti pysyä tajuissaan. Hänet oli alle vuorokausi sitten huumattu tajuttomaksi ja jätetty heräämään autiolle niemelle kuolleen miehen kanssa, ja se tuntui lastenleikiltä verrattuna tähän kieputukseen. Laite heitti häntä oikealle, vasemmalle, ylös ja alas. Välillä suuri ja kirkas aurinko häikäisi Harjun kokonaan, välillä he syöksyivät lyhyeen tunneliin, ja koko ajan Harju yritti pitää katseensa edessä välähtelevissä punaisissa hiuksissa.

Viimein laite lopetti tempoilunsa ja lipui pysähdyksiin. Harju nousi ja tunnusteli jalkoja allaan. Hän näki punatukkaisen naisen kiiruhtavan laitteesta purkautuneen joukon kärjessä. Samalla Harju havaitsi muutakin. Naisen vieressä istunut mies oli jäänyt paikalleen penkkiin. Miehen lyhythiuksinen ja sänkileukainen pää oli pudonnut niin alas rinnalle, että kyse ei voinut olla pahoinvoinnista. Harju myös tunnisti miehen.

Pitkän linjan ammattirikollinen Arto Munnila.

Harju oli valmis toimimaan. Samalla hetkellä hän kuitenkin huomasi jotakin, mikä pysäytti hänet täysin. Hänen perheensä, eroa harkitseva Tiina-vaimo ja ensimmäistä kertaa ilman Harjua kesää viettävät kaksospojat, katselivat häntä selvästi hämmentyneinä. Harju vilkaisi vielä istuimelleen tuupertunutta Munnilaa. Kuollut mikä kuollut. Hän kääntyi toiseen suuntaan ja näki punaisten hiusten karkaavan kauemmas. Hän kääntyi vielä vähän ja näki taas perheensä. Olihan Tiina kertonut, että aikoi kiertää Suomea poikien kanssa, mutta miten oli mahdollista, että Harju tapasi heidät juuri nyt ja juuri täällä?

Tiinan ilme oli jäätävä kun Harju pysähtyi heidän eteensä.

– Seuraatko sä meitä? Tiina kysyi. – Tuleeko susta ongelmamies, jolle pitää hakea lähestymiskielto?

Harju piti silmänsä punahiuksisessa naisessa.

– Hei Tiina, hei pojat, hän sanoi ja huomasi puhuvansa nopeammin kuin koskaan.

– Oletko sä ihan okei? Tiina kysyi.

– Kaikki hyvin, Harju sanoi Tiinaan katsomatta.

Nyt Tiina käänsi päätään ja huomasi mihin Harjun silmät olivat kiinnittyneet.

– Voi kiesus, Tiina huokaisi. – Etkö sä olisi voinut vähän odottaa?

Harju näki punaisten hiusten katoavan kulman taakse. Samalla Tiinan sanat rekisteröityivät.

– Tiina, Harju sanoi. – Mä olen tän naisen perässä jo kolmatta päivää…

– Älä kerro enempää. Juokse sen perään.

Harju pudisti päätään epätoivoisena, ja juoksi sitten.

28. PISPALA
Vain paria tuntia aikaisemmin Harju oli arvioinut, että tarvitsi vuorokauden aikaa selvittääkseen asiat. Nyt vuorokausi tuntui liian pitkältä ajalta. Kokeneena, vaikkakin väliaikaisesti hyllytettynä, Keskusrikospoliisin tutkijana Harju ajatteli, että kysymys oli enää tunneista.

Harju seurasi naista ulos huvipuistosta parkkipaikalle. Särkänniemen äänet ja tuoksut – lasten kimeät huudot, laitteiden sähköinen humina, popcornin lempeänmakea maissi – jäivät taakse. Leudon kesäillan täyttämän puiston parkkipaikka oli tukossa. Harju pysähtyi ja ajatteli, että oikeastaan hänen ei enää tarvinnut seurata naista. Hän arvasi seuraamattakin mihin tämä oli menossa.

Ja joka tapauksessa Harjulla oli aikaa soittaa Perkiölle, tunnolliselle ja tarkalle kollegalleen, johon saattoi luottaa. Harju kysyi ensin Perkiöltä hieman osoitetietoja ja kertoi tälle sitten kaiken. Tai ainakin melkein. Hän jätti pois vain sen mitä aikoi seuraavaksi tehdä.

Puhelun lopetettuaan Harju käveli häntä odottamaan jääneelle taksille.

– Sama auto? kysyi kuljettaja, jonka varjostustaidot olivat hetki sitten tehneet Harjuun vaikutuksen.

– Sama, myönsi Harju.

Naisen musta Audi TT suhahti ohi ja taksi lipui liikenteen imuun. Harju ajatteli jälleen kuinka onnekas oli ollut saatuaan tämän kuljettajan. He seurasivat naisen autoa etäältä, mutta niin että näköyhteys säilyi koko ajan.

Suunta oli oikea, vaikka Harju ei tiennytkään miksi he selvästi ajoivat kiertoreittiä. Ehkä nainen halusi nauttia maisemista ja ajoi siksi Pyynikin kautta. Samalla kun männynlatvat vilistivät sivulla ja Pyhäjärven laskevan auringon säteitä peilaava pinta välähteli Harjun silmissä, hän ehti ajatella viime päivien tapahtumia.

Tavallaan hänelle ei ollut valehdeltu. Hänen oli todella ollut määrä seurata naista ja raportoida tämän liikkeistä. Mutta aivan eri syistä kuin Harju olisi alun perin arvannut. Kemistä arktisissa oloissa puolitoista vuotta sitten käynnistynyt murhaketju oli alkanut huolestuttaa muitakin kuin tapausta aikanaan tutkinutta Harjua.

Naisen musta Audi hidasti vauhtiaan ja lähti kiipeämään Pispalan rinnettä. Harju pyysi kuljettajaa jättämään hänet kyydistä. Hänen olisi parempi kävellä loppumatka. Pieni kävelyretki paitsi virkistäisi myös antaisi mahdollisuuden saapua paikalle parhaassa tapauksessa täysin huomaamatta. Eikä hän enää eksyisi reitiltään.

Hän tiesi tarkalleen missä hänen toimeksiantajansa Lehikoinen asui.

29. TALO RINTEESSÄ
Pihaportti oli raollaan. Sen Harju huomasi heti.
Samalla Harju muisti kuinka Lehikoinen oli vielä Keskusrikospoliisissa työskennellessään toistellut, että palaa Pispalaan ja tekee sen tyylillä. Ja jos ei tyylillä, niin sitten rahalla.

Vaaleansininen puutalo seisoi Pispalanharjun jyrkimmässä kohdassa ja katsoi kauas Pyhäjärven selälle. Harju ei tiennyt kiinteistöjen hintoja Tampereella, mutta sen hän osasi sanoa, että tällaista vastikään täysin kunnostettua taloa tällaisessa paikassa ei olisi koskaan ostettu poliisin palkalla.

Naisen musta Audi oli parkkeerattu hieman kauemmas. Harju lähestyi taloa vastakkaisesta suunnasta ja jäi hetkeksi tuuhean koivun ja tummanvihreänä ryöpsähtelevän pensasaidan suojaan. Hän odotti viitisen minuuttia ja haistoi lempeässä, tummuvassa illassa kuinka joku lämmitti puusaunaa. Ajatus makeista löylyistä, rentouttavasta vilvoittelusta ja veden virkistävästä kosketuksesta iholla tuntui etäiseltä ja haikealta.

Harju lähti liikkeelle. Hän ohitti raollaan olevan portin, ja hyppäsi tontin kulmalla aidan yli ja talon seinänvierustaa seuraten pääsi takapihalle. Rinne oli niin jyrkkä, että ilman pengerryksiä Harju olisi liukunut mäkeä alas Pyhäjärveen asti.

Tai siltä Harjusta tuntui. Hän kiersi vielä yhden kulman ja löysi terassin. Harju nousi pehmein askelin terassille ja kokeili kapeaa ovea. Se oli lukossa.

Ovessa oli kuusiruutuinen ohutlasinen ikkuna. Harju riisui takkinsa, kurotti talon seinustalta pyöreän puutarhakiven, painoi takin lasia vasten, napautti kerran ja laski takin. Lasissa oli useita halkeamia ja keskellä lasisilppua, jonka Harju kaiversi avaimella irti ja pudotteli takkinsa päälle. Hän otti ovenpielestä pienikokoisen hakun ja veti loput lasinkaistaleet takkinsa poimuihin. Tyytyväisenä hän totesi, että oli saanut yhden ruudun irrotettua ilman hälyttävää meteliä. Hän kurotti sisään ja avasi lukon.

Sisäpuolella hän pysähtyi. Hänen mieleensä tuli, että muutamassa päivässä hän oli päätynyt Keskusrikospoliisin peitetehtävistä hyllytetystä tutkijasta murhaepäillyksi ja murtomieheksi. Ja että talossa olevat ihmiset – häntä hyväksikäyttänyt entinen kollega ja nykyinen toimeksiantaja sekä salaperäinen, hiustenväriä ja murhatapaa lennossa vaihtava nainen – saisivat henkilökohtaisesti vastata siitä, että Harjun asiat selviäisivät.

Heti näiden ajatusten jälkeen Harjun mieleen nousi huomattavasti ajankohtaisempi kysymys.

Miksi talossa oli niin hiljaista?

30. ODOTETTU VIERAS
Kierreportaiden nouseminen täysin äänettömästi kävi hitaasti. Lisäksi Harjulla oli takanaan kahden kerroksen korkuinen näköalaikkuna, joka nyt illan tummuessakin päästi sisään niin paljon valoa, että Harju tunsi liikkuvansa näyteikkunassa. Talo seisoi koko Pispalan jyrkimmässä kohdassa niin korkealla, että vastarannan erotti helposti kaukana Pyhäjärven mustaksi muuttuneen selän toisella puolella.

Harju kurkisti talon keskikerrokseen, ja totesi kaksi asiaa.

Ensimmäinen oli, että hänen entinen kollegansa ja nykyinen toimeksiantajansa Lehikoinen istui liikkumatta tuolissa keskellä olohuonetta ja että asentoa tukivat tuoliin teipatut jalat ja ranteet. Toinen oli, että punatukkainen nainen oli jälleen ruskeatukkainen. Nainen istui Lehikoista vastapäätä, selin Harjuun.

Harju mietti seuraavaa siirtoaan, kun hän kuuli naisen äänen.

– Nämä on olleet pitkiä vuosia.

Harju yritti nähdä liikettä, yritti päätellä varjojen muodoista kuuluivatko ne ihmisille vai esineille ja yritti parhaansa mukaan kuulla muita ihmisääniä. Hengitystä, puhetta, mitä tahansa. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään. Eikä Lehikoinen liikkunut millin vertaa mihinkään suuntaan.

– Mä tiedän, että sä olet siellä, nainen sanoi, ja lisäsi pian:
– Matias Harju.

Harjulla oli vielä mahdollisuus tehdä jotakin. Juosta pois ja hälyttää apua, esimerkiksi. Mutta jokin naisen rauhallisessa ja lempeän tuttavallisessa äänessä, huoneen syvässä hiljaisuudessa ja pehmeästi hämärtyvässä illassa sai Harjun toisiin ajatuksiin. Hän otti muutaman askeleen naisen suuntaan.

– Istu alas, nainen sanoi, ja osoitti epämukavan näköistä design-tuolia.

Harju käveli tuolille ja istui sen reunalle.

– Mä jäin odottamaan sua, nainen sanoi ja käänsi päätään Harjun suuntaan. Kasvojen varjoista huolimatta Harju näki, että vihreiden silmien katse oli edelleen sähköinen ja tarkka. Täyteläiset huulet kiilsivät himmeässäkin valaistuksessa.

– Miksi? Harju kysyi.

– Jotta mä voisin kertoa tarinani.

Harju katsoi naista hetken ja oli varma, että tämän silmät olivat kostuneet. Tai sitten ne vain heijastivat valoa sopivasta kulmasta.

– Miksi mulle?

– Koska tarina koskettaa sinua.

– Entäs Lehikoista? Harju kysyi ja nyökkäsi Lehikoisen suuntaan.

– Lehikoista etenkin. Mutta se ei kuule, nainen sanoi. – Sillä on korvissa jotakin.

Harju katsoi Lehikoista tarkemmin. Toden totta. Tämä oli jäykistynyt asentoonsa ja oikeasta korvasta juoksi ohut verivana paidankauluksen sisään.