Uutiset

Antti valitsi kuoleman

19-vuotiaalla Antilla oli aina tapana kutsua Anne Halmista Äiti-Kullaksi. Jäähyväiskirjeensä hän osoitti kuitenkin Annelle, puki puvun päälleen, meni makaamaan junaraiteille ja kuoli. Viidessä vuodessa äitikullan kyyneleet ovat kuivuneet, mutta Antti on joka päivä ensimmäisenä ja viimeisenä ajatuksissa.

Eletään viidettä Antin itsemurhan jälkeistä syksyä. Vuoden ensimmäinen syysmyrsky hakkaa Anne Halmisen kodin ikkunoita Hattulassa. Antti on lähellä kauniina muistona, ei kuristavana tuskana.

– Itkin ensimmäisen vuoden. Sen jälkeen kyyneleet tulivat vain syksyisin. Nyt itku ei enää tule, sillä elämä ei voi olla vain itkemistä. Suru laantuu, mutta ikävä ei. Ajattelen Anttia joka päivä ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla.

19-vuotias Antti teki itsemurhan Hämeenlinnassa 27. syyskuuta vuonna 2000. Heti puolenyön jälkeen Helsinkiin matkalla ollut pikajuna ajoi Hätilässä kiskoilla maanneen nuoren miehen päälle. Poika kuoli heti.

Melkein päivälleen vuotta aiemmin samassa paikassa teki itsemurhan Antin hyvä ystävä. Muutama kuukausi Antin jälkeen koki kolmaskin ystävä saman kohtalon.

– Minun mielestäni itsemurhaan päätyneet eivät ole millään tavalla huonompia tai alempiarvoisia ihmisiä, vaan heissä on jotakin peruuttamattomasti pielessä. Antti ei ollut koskaan normaali poika. Hänessä vain vinksahti joku joka sai tekemään itsemurhan.

– Jälkeenpäin olen monta kertaa ajatellut, että Antin elämä alkoi mennä pieleen jo synnytyksessä. Synnytys oli erittäin vaikea ja poika oli kuolla kolmen viikon ikäisenä.

Suurimman virheen äitinä tein, kun aloitin opiskelut ja jätin vasta kymmenen kuukauden ikäisen pojan sukulaisten hoitoon. Antin perusturvallisuus järkkyi, muta parikymppisenä halusin saada hyvän ammatin.

Aina kun kuulen vanhempien kehuvan helppoja lapsiaan, kulkevat kylmät väreet selkäpiitäni pitkin. Antti jos kuka oli helppo lapsi, joka viihtyi itsekseen. Sellainen hän oli koko elämänsä.
Antti oli hyvä käsistään ja rakasti puuhastelua. Ihan pienestä asti hän oli hirveän sulkeutunut ja sosiaalisesti avuton.
Vasta ihan viimeisinä aikoinaan Antilla oli paljon todella hyviä ystäviä. ”

– Toisen virheen äitinä tein, kun en laittanut Anttia kouluun myöhemmin. Marraskuun lopussa syntyneenä hänen olisi pitänyt antaa olla kotona kasvamassa vielä vuosi. Koulu alkoi mennä surkeasti alusta asti.

Avioeromme oli Antille kova paikka. Hän joutui jättämään pienen kyläkoulun ja muuttamaan 12-vuotiaana Parolaan. Kun Antti aloitti Parolan yläasteen, hän lupasi laittaa koulun ranttaliksi . Pojasta tuli koko koulun häirikkö, jonka tunnuslause oli: ”Täysillä sisään ja paareilla ulos.”

Antti oli mustavalkoinen ihminen. Halutessaan hän oli todella hurmaava ja sai kaikki puolelleen. Koulussa häntä joko rakastettiin tai vihattiin.

Otin Antin pois koulusta kahdeksannen luokan jälkeen, kun väsyin jatkuviin vaikeuksiin. Antti pääsi Hämeenlinnassa juuri toimintansa aloittaneeseen Pajakouluun, jossa hän viihtyi hienosti. Pajakoulusta hän sai jopa stipendin.

Antti anoi jo yläasteella, että hänellä on lukihäiriö, mutta ei saanut apua. Kaikkien mielestä koulun häirikkö vain keksi häiriönsä. Pajakoulun opettaja puuttui kuitenkin heti asiaan. Antti pääsi ensi yrittämällä sisään ammattikouluun koneistajalinjalle.

– Epäilen vahvasti, että Antti aloitti viinanjuonnin jo lapsena. On mahdollista, että hän juopotteli jo 12-vuotiaasta lähtien.

Antin viinankäyttö oli tolkutonta, eikä rajoittunut vain viikonloppuihin. Hän tuli usein kotiin kasvot verillä tai vietti yönsä putkassa. Pelkäsin sydän sykkyrällä, että hän loukkaantuu tappeluissa. Itsemurhan ajatus ei mieleeni tullut koskaan.

Antin viimeinen vuosi oli raskas. Antti sai maksettavakseen suuret velat ja se oli ylitsepääsemätön asia. Sitten kuoli todella rakas vaari ja hänen kuolemansa otti koville. Vähän aikaisemmin hyvä ystävä oli tehnyt itsemurhan ja sekin painoi mieltä. Jollakin ihmeen ilveellä Antti hoiti kuitenkin opiskelunsa ja valmistui kesäkuussa koneistajaksi.

Viimeinen kesä oli repivää aikaa. Itsemurhasta Antti puhui vain yhden kerran, kun hän soitti minulle keskellä yötä kolme päivää ennen kuolemaansa. Hän puhui kuitenkin ampumisesta, enkä osannut huolestua. Puhelun kuluessa Antti analysoi rauhalllisesti elämäänsä ja minua äitinä. Hänen puheensa oli punnittua ja kaikkea muuta kuin 19-vuotiaan pojan puhetta.

Vasta myöhemmin kuulin, että hän oli samana yönä soittanut myös entiselle tyttöystävälleen ja uhannut mennä junan alle.

– Kolme päivää ennen omaa itsemurhaansa Antin läheinen ystävä ampui itsensä. Antti ei puhunut koko asiasta, mutta sen on täytynyt olla viimeinen niitti.

Kävin viimeisenä iltana poimimassa Antin pihalta luumuja. Antti oli yksin pimeässä talossa ja jutteli mukavia. Kun yritin lähtiessä halata häntä, hän työnsi minut pois, mutta taputti olalle. Vaikka kaikki vaikutti päällisin puolin hyvältä, oli minulla äitinä sellainen olo, että jokin on pahasti vinossa.

Antti sanoi, että hän aikoo illalla katsoa vielä Juicen konsertin televisiosta. Kun pääsin kotiin, aloin itsekin katsoa konserttia. Kun Juice lauloi Mimosan hipiästä, ajattelin laulun kertovan Antista. Samaan aikaan Antti oli jo matkalla kuolemaansa.

Antti oli soittanut kello 23 ystävilleen saadakseen kyydin Hätilään kotibileisiin. Kaksi minuuttia yli puolenyön Antti kuoli yllään suuresti ihailemansa isoisoisän liituraitapuku. Hän varmasti halusi kuolla mahdollisimman komeasti.

– Menin seuraavana aamuna töihin. Kesken koulutuksen sain soiton mieheltäni, joka pyysi minua portille. Muistan sanasta sanaan kaiken mitä minulle sanottiin ja miltä mikin näytti tuona aamuna.

Kun mies kertoi uutisen, olin täysin turta. Menin työpaikalle hakemaan tavaroitani ja ilmoitin olevani sen ja varmaan vielä seuraavankin päivän pois. Vasta kun äitini puhkesi tiedon kuullessaan itkuun, aloin minäkin itkeä. Siitä itkusta ei ollut tulla loppua. Olin aivan sekaisin.

Me lähdimme ensin Antin kotiin. Poika oli jättänyt minulle jäähyväiskirjeen. Se oli kirjoitettu Annelle, vaikka hän kutsui minua aina äitikullaksi. Kirjeessä hän pyysi, etten surisi, mutta vähänpä hän ymmärsi. Häkellyttävää oli se, että kirjeessään Antti myös testamenttasi omaisuutensa.

Anne Halminen ei koskaan lakkaa ikävöimästä Anttia.

– Minun onneni on ollut perhe ja suku. Myös Antin ystävät kävivät joka ilta meillä juttelemassa. En ensin aikonut mennä katsomaan radan varteen, mutta mies onneksi pakotti. Oli liikuttavaa nähdä paikalla kaikki Antin ystävät. He olivat tuoneet kirjeitä, valokuvia, kynttilöitä ja pystyttäneet ristinkin.

Kävimme kyllä kriisikokouksessa, mutta elin jonkinlaisessa sumussa. Minä käytin kaiken aikani selvittämällä pojan jokaisen liikkeen viimeisenä päivänä. Yritin saada kiinni jopa Antin päälle ajanutta junailijaa, mutta en siinä onnistunut.

Suru alkoi helpottaa, kun aloin käydä kolme vuotta sitten psykiatrisen erikoissairaanhoitajan juttusilla. Tuntui oudolta, kun hän kehotti käymään kirjeenvaihtoa Antin kanssa. Vasta, kun aloin kirjoittaa Anttina vastauskirjeitä itselleni, aloin tajuta asioita. Se oli hirvittävän raskasta, mutta antoisaa.

– Pian Antin kuoleman jälkeen huomasin odottavani lasta. Olin silloin 43-vuotias. Elina täyttää kohta neljä vuotta ja on tuonut kotiin iloa. Olen iloinen, ettei hän ole liian helppo lapsi. Se, että lapsi vipeltää ja vastustaa vanhempiaan on tervettä.

Tunsin pitkään olevani epäonnistunut äitinä. Toivottavasti Antin kohtalo on opettanut minua. Ainakaan en tee enää samoja virheitä tytön kanssa.

En syytä itseäni tai ketään muutakaan Antin kuolemasta, vaikka soitin hänen kuolemansa jälkeen jopa pankkiin ja syyllistin sen johdon Antin kohtalosta.

Olen ajatellut paljon Anttia. Hän oli fiksu ja käsistään lahjakas poika, mutta myös elämän päähän potkima reppana. Tuntuu, että Antilla oli paitsi hirveän huono onni myös selvä mielenterveysongelma. Hän oli pohjattoman masentunut ja suunnitteli kuolemaansa pitkään ja huolellisesti.

Tuntuu uskomattomalta, että Antilla oli voimaa itsemurhaan. Se oli joka tapauksessa raukkamainen temppu. Itsemurhassa ei ole mitään komeaa tai hienoa.

Itsemurhasta pitäisi puhua avoimesti. Ehkä joku vanhempi huomaa lapsestaan hälytysmerkit tämän haastattelun jälkeen. Toivon, että voin nyt laittaa pisteen surutyölle. Ikävä minun on Anttia koko elämäni.

Antin tarina on surullisen tuttu
Kansanterveyslaitoksen tutkimusprofessori Jouko Lönnqvistin mielestä hattulalaisen Antin tarina on surullisen tuttu. Itsemurha on aina pitkä prosessi, johon liittyy mielenterveysongelmia ja päihteiden liikakäyttöä, mutta myös taloudellisia vaikeuksia. Itsemurha on umpikujassa olevan ihmisen epätoivoinen ratkaisu.

Nuoret puhuvat harvoin ongelmistaan perheelleen.Yleensä huolten jakajina ovat kaverit. Näin he jäävät kaiken avun ulkopuolelle. Vanhemmille nuoren itsemurha on tavallisesti täysi yllätys.

– Itsemurhassa ei pidä etsiä syyllisiä, sillä ei se ole kenenkään syy. Meidän pitäisi päinvastoin puhua asiasta avoimesti. Välittäminen ja väliintulo ehkäisee itsemurhia. Jo rautateiden ylikuluille rakennetut aidat ovat vähentäneet kuolemia. Masentunut ei jaksa kävellä puolta kilometriä päästäkseen radalle. Itsemurhien ehkäisy on viivytystaistelua.

Suomen itsemurhaluvut ovat laskeneet tasaisesti koko 2000-luvun. Silti tsemurha on edelleen 20-34-vuotiaiden miesten yleisin kuolinsyy. Suomessa teki toissavuonna itsemurhan kaikkiaan 1075 ihmistä. Itsemurhan tehneistä 851 oli miestä ja 224 naista. Vielä kymmenen vuotta sitten itsemurhia tehtiin lähes 400 enemmän.

– Toivon, että itsemurhien määrä laskee yhä, vaikka noususuhdanteen aikana ne yleensä lisääntyvät. IItsemurhia tehdään vähiten silloin, kun yhteiskunnalla menee huonosti. Silloin kaikki keskittyvät yhteisen vihollisen voittamiseen.

Lönnqvist muistuttaa, että itsemurhat ovat paitsi kansanterveydellinen myös kansantaloudellinen ongelma. Tuhat vuosittaista itsemurhaa tietää 25 000 odotettavissa olevan aktiivin työvuoden menettämistä. Suurin osa itsemurhan tehneistä on parhaassa työiässä.

Ei yksin nuorten ongelma
Suomessa tehdään itsemurhia kaikissa ikäluokissa, mutta suurin osa itsemurhan tehneistä on yhä keski-ikäisiä miehiä. Itsemurhaan päätyvät myös yhtä usein yli 75-vuotiaat kuin alle 20-vuotiaatkin. Etenkin yli 75-vuotiaiden itsemurhat ovat lisääntyneet hälyttävästi.

– Suomi ei ole enää itsemurhatilastojen kärkimaa maailmassa, mutta kärkijoukossa. Itsemurhien määrä lisääntyy itäänpäin mennessä. Baltian maissa ja Venäjällä ne ovat yleisempiä kuin Suomessa. Esimerkiksi Kiinassa vanhusten itsemurhien määrä on lisääntynyt .

Suomeen tehtiin ensimmäisenä maailmassa kattava kansallinen itsemurhien ehkäisyohjelma. Myös itsemurhien tutkimuksessa Suomi on maailman esimerkkimaa. Lönnqvistin mielestä laaja tutkimusnäkyy myös käytännössä. Masennuksen hoito on parantunut.

– Masennusta hoidetaan Suomessa nykyisin huomattavasti aiempaa tehokkaammin. Silti puolet masentuneista jää hoidon ulkopuolelle. Vielä on paljon tehtävää.

Itsemurhaan päätyy Suomessa mies neljä kertaa useammin kuin nainen. Lönnqvistin mielestä naiset seuraavat yleensä terveyttään miehiä paremmin ja pitävät elämänsä hallinnassa. Miehet asennoituvat elämään usein on-off-asenteella ja tarttuvat väkivaltaiseen ratkaisuun nopeasti. Kun naiset päätyvät lääkkeiden yliannostukseen, tekee mies itsemurhan ampumalla tai hirttäytymällä.

– Monella taipumus itsemurha-ajatteluun alkaa jo lapsuudessa. Koulu menee huonosti ja kaveripiiri valikoituu toisista samanlaisista. Päihteet tulevat kuvaan varhain ja nuori syrjäytyy. Itsemurhasta tulee yksi käyttäytymisen malli.

Suurin osa ihmisistä on ajatellut itsemurhaa, mutta ajatuksesta on pitkä matka tekoon. Itsemurhayritykseen päätyy vain joka kymmenes ja yrityksistä murto-osa johtaa kuolemaan. Valtaosalla itsemurhan tehneistä on todettu mielenterveyden häiriö, yleensä depressio tai masennus.

– Ei meidän tarvitse tehdä ihmeitä, vaan ihmetellä yhdessä. Jokainen julkisuudessa ollut juttu lisää keskustelua ja avoimuutta. Terveydenhuollossa jo muutaman minuutin keskustelu auttaisi tilannetta. Henkilökohtaisella puuttumisella on valtava merkitys.