Uutiset

Apua!

Katastrofien varjossa elää kehitysyhteistyön arki, jossa maailman pelastaminen ei ole niin yksinkertaista. Siellä tehdään työtä, jossa kysymykset ovat suuria, vastaukset vaikeita ja tulokset tuolla jossain.

Syksyllä 1998 Väli-Amerikan maat, Nicaragua muiden mukana, nousivat kansainvälisen myötätunnon polttopisteeseen hurrikaani Mitchin pyyhkäistyä niiden yli. Nicaraguassa yli 3 000 ihmistä kuoli ja satojatuhansia jäi kodittomiksi. Vahingot laskettiin miljardeissa, ja tuhoalueelle virtasi apua ympäri maailman.
Sitten maailmalla tapahtui taas muuta, ja kiinnostus Väli-Amerikkaa kohtaan hiipui. Korkean profiilin humanitaarinen apu palasi takaisin arkiseksi kehitysyhteistyöksi.

Yli kahdenkymmenen vuoden urakka
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana Nicaraguaan lasketaan suuntautuneen maailmalta kehitysyhteistyörahaa enemmän kuin Eurooppa sai Marshall-apua toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi vuonna 2002 maahan virtasi OECD-maista rahallista apua reilut 500 miljoonaa dollaria, vuonna 2003 yli 800 miljoonaa dollaria. OECD:n kehitysapukomitea DAC on laskenut, että maassa toimii 40 erilaista kehitysapujärjestöä.

Kaikesta työstä huolimatta köyhyys ei päästä maata otteestaan. Nicaragua on ja pysyy yhtenä Väli-Amerikan köyhimmistä maista.
Ystävällinen raha on poikinut vähän, ja avustava käsi onkin saattanut tönäistä ojasta allikkoon.

Suomi on tehnyt kehitysyhteistyötä Nicaraguassa jo kauan ennen Mitchiä, vuodesta 1982, eikä loppua näy. Maa on ollut vuosia Suomen avunsaajamaiden kymmenen kärjessä, ja esimerkiksi viime vuonna kehitysyhteistyöhön varatuista 545 miljoonasta eurosta noin 7 miljoonaa euroa suuntasi Managuaan. Reilun kahdenkymmenen vuoden aikana Suomi on tukenut Nicaraguaa yli 150 miljoonalla eurolla.

Vilpitön apu ei ajattele järkevästi
Valtioiden ja kansalaisjärjestöjen apu on helpottanut nicaragualaisten elämää, mutta yhtä kunnaria kohti on lyöty myös monta hutia.

Afrikassa kerrotaan tarinaa koulutuksen ja varaosien puutteessa pelloille ruostuneista lahjatraktoreista. Baseballia kansallispelinään pitävässä Nicaraguassa taas koripallokenttä on saattanut nousta sinne, missä kaivo näivettyy kuivalla kaudella.

Vilpitön apu ei aina ajattele järkevästi tai kurkista oman projektinsa ulkopuolelle. Joskus tulos järjestöjen yhteistyön puutteesta on lähinnä surkuhupaisa.

– Räikeimmän esimerkin olen nähnyt Chontalesin läänissä, jossa yhdessä kylässä oli kaksi vessaa ihan vierekkäin, toinen toisen avustusjärjestön ja toinen toisen, kertoo Suomen ulkoministeriön Fomevidas-ohjelman asiantuntija Salla Rantala.

Välillä kehitysyhteistyö on joutunut opettelemaan kantapään kautta, millainen apu missäkin oikeastaan tuottaa eniten hyötyä.

Kansainvälinen solidaarisuussäätiö aloitti Nicaraguassa 1980-luvulla lasten ruokaloiden tukemisen. Ohjelma tähtäsi aliravitsemuksen poistamiseen, mutta apu saikin aikaan yllättävän lieveilmiön.

– Pahimmillaan tilanne oli sellainen, että joidenkin lasten vanhemmat eivät enää antaneet lapsilleen kotona edes aamiaista, koska he tiesivät, että lapset saavat lounaan ruokalassa, Kansainvälisen solidaarisuussäätiön Nicaraguan kenttätyöntekijä Jukka Pakkala muistelee.

Ongelmista huolimatta ohjelma tuotti tulosta, ja nykyisin lasten ruokalat ovat siirtyneet Nicaraguan valtion harteille.
Kansainvälisen solidaarisuussäätiön tapaus kuitenkin pisti miettimään.

Projekti mahtuu matkalaukkuun
Kehitysyhteistyötä on pitkään moitittu siitä, että sen vaikutus katoaa samalla hetkellä kun projekti päättyy.

Kehitysapu on ollut kuin poriseva puurokattila, josta jaetaan hyvää kaikille – kunnes puuro loppuu. Sitten kattila on pakattu matkalaukkuun, ja autettavat jätetty odottamaan lusikka kädessä, nälkäisinä ja tietämättä mitä tehdä.

Tarpeeksi moni projekti on kuitenkin viipynyt tarpeeksi kauan totuttaakseen Nicaraguan läsnäoloonsa. Vuosikymmenten kehitysyhteistyö on pikkuhiljaa tehnyt maasta apuaddiktin, jolle ulkomainen tuki on välttämätön osa arkea ja valtion vuotuista taloussuunnittelua.

– Nicaraguan valtion ja kuntien päättäjät luottavat varsin sinisilmäisesti siihen, että kaikkiin uusiin hankkeisiin saadaan tukea, Jukka Pakkala arvioi.

Olemattoman vaikutuksen ja riippuvuuden ongelma on saanut kehitysjärjestöt muokkaamaan toimintatapojaan, jotta maa pystyisi seisomaan omilla jaloillaan.

Apua jakavasta kauhasta on pyritty siirtymään osallistamiseen, naisten huomioimiseen, myönteisiin kierteisiin ja vastuun jakamiseen. Nykyisin kehitysyhteistyö yrittää kuunnella.

– Vanhanmalliset projektit, joissa joskus jopa ihmisten tarpeista välittämättä rakennettiin jotain ja sitten lähdettiin pois, eivät toimi. Osallistaminen, ihmisten ottaminen mukaantaas toimii ainakin täällä, sanoo YK:n väestörahaston kansainvälinen asiantuntija Lotta Aho.

Kaivojen rakentamisesta hallinnon tukemiseen
Suuremmat avunantajat ovat viime aikoina alkaneet pureutua köyhyyteen jättämällä ruohonjuuritason projektit kansalaisjärjestöille ja siirtymällä rakentamisesta tukemiseen.
Esimerkiksi Suomen ulkoministeriö pyrkii nykyisin pönkittämään Nicaraguan instituutioita ja tukemaan maan kehitystä hallinnon kautta. Sektoriohjelmiksi kutsutut hankkeet yrittävät vaikuttaa muun muassa paikallishallinnon kehitykseen.

Ideana on, että työn tekevät nicaragualaiset itse, suomalaisten tehtävä on antaa asiantuntija-apua ja vahtia cordobien kulkua. Projekteihin verrattuna työ etenee kilpikonnan vauhtia, sillä instituutiot ja vanhat rakenteet taipuvat muutokseen hitaasti.

– Jos instituutioita halutaan vahvistaa, pitää hyväksyä se tosiasia, ettei se tapahdu sormia näpäyttämällä, Salla Rantala toteaa.

Uusien ohjelmien vaikutus ja teho on vielä tekijöille itselleenkin epäselvä. Tulokset näkyvät vasta vuosien päästä – jos silloinkaan.

– Me olemme ensimmäisten joukossa, jotka tekevät ison mokan tai jotain tosi uutta, Suomen Progestión-hankkeen Marko Lehto tiivistää.

Suomi on antanut Nicaragualle parin viimeisen vuoden aikana myös suoraa budjettitukea köyhyyden vähentämiseksi.

Kohtalaisen uudelta tukimallilta toivotaan Nicaraguassa paljon, mutta se on myös saanut osakseen kirpakkaa kritiikkiä. Kun suuressa osassa maata ongelmat ovat tasolla, jossa elämältä puuttuvat niinkin perustavanlaatuiset edellytykset kuin puhdas juomavesi, pidetään konkreettista apua tuovaa projektitoimintaa budjettitukea järkevämpänä.

Korruptoituneessa ja hallinnollisesti epävakaassa Nicaraguassa budjettituen ei myöskään uskota ikinä päätyvän pääkaupunkia pidemmälle. Hyödyttääkö hallinnon rakenteissa pyöriminen kaikkein köyhimpiä ihmisiä?

– Uskon, että kuntien vahvistuessa ja päätöksenteon siirtyessä lähemmäs ihmisiä vaikutus tavoittaa myös köyhimmät. Mutta eihän se varmaa ole, Progestión-ohjelmassa asiantuntijana työskentelevät Katri Kaitainen pohtii.

– Siihen pitää kuitenkin uskoa, muuten omalta työltä menee pohja.

Totuttua vastaan
Oli järjestö tai hanke mikä hyvänsä, ja toimittiinpa instituutioiden tasolla tai tavallisen ihmisen vieressä, kehitysyhteistyö törmää väistämättä monisäikeisten historiallisten ja kulttuuristen ongelmien rakentamaan muuriin.

Nicaraguan lähihistoria on diktaattorien, vallankumouksen, sisällissodan ja varastelevan presidentin värittämä. Nykypäivän hallintoa kalvaa korruptio, ja taloudellinen epätasa-arvo on räikeää. Samaan aikaan kun köyhässä maaseutuperheessä syödään vasta huomenna, vietetään Managuassa kulutusjuhlaa.

Historia on opettanut nicaragualaisille, että valtioon ei pidä luottaa eikä se auta. ”Kaikki itselle” -asenteeseen on helppo oppia.

– Tämä on individualistien yhteiskunta. Yhteistä hyvää ei ajatella, Katri Kaitainen sanoo.

Köyhimpien avuksi jää uskonto. Katolisessa maassa usko jumalaan on vahva, mutta omaan itseen vähäinen.

– Suuri osa Nicaraguan asukkaista uskoo vankasti siihen, että hyvä tulee jumalalta ja kansalaisjärjestöiltä, paha luonnonvoimilta ja poliitikoilta, Jukka Pakkala tiivistää.

Kestävän kehitysyhteistyön suurimpia haasteita on tukea nicaragualaisten köyhien itsetuntoa. Pakkalan mukaan kehityshankkeisiin kaivataan henkistä valmennusta, jotta ihmiset uskaltavat kokeilla uutta ja muuttaa toimintatapojaan.

– Kehitysohjelmat voivat antaa esimerkiksi Nicaraguan kuivien alueiden maanviljelijöille kastelujärjestelmiä, mutta aineellinen apu yksinään ei riitä. Koko ikänsä köyhissä oloissa eläneen maanviljelijän on voitava uskoa siihen, että uuden tekniikan avulla hän voi vaurastua. Muuten kehitysyhteistyön johtopäätökseksi jää, että ei kannettu vesi kaivossa pysy.