fbpx
Uutiset

Arkipäivänkin muistot kuvan arvoisia

Valokuvaaminen on perhekunnassamme sattuneesta syystä varsin tuttua puuhaa. Aikanaan se on ollut perheenpään ammatti ja harrastus, nyttemmin pelkästään harrastus.

Kameran läsnäoloon tottuivat omat lapset, sittemmin myös heidän lapsensa. Jopa lasten kaverit lakkasivat poseeraamasta ja leikit jatkuivat kameran räpsymisen häiritsemättä.

Kymmenien vuosien aikana kertynyt kuvasatomme onkin aiheiltaan ehkä hieman monipuolisempaa kuin suomalaisissa perhealbumeissa keskimäärin. Lapin yliopistossa viime lauantaina tarkastettu taiteen lisensiaatti Seija Ulkuniemen väitöskirja “Valotetut elämät” todentaa, että perhekuviin talletetaan edelleen pääasiassa juhlatilanteita eli häitä, ristiäisiä, ylioppilas- ja rippijuhlia ja jouluja sekä hautajaisia. Valokuvien ottamista säätelee varsin kaavoihin kangistunut ajattelu.

Tärkeiden siirtymäriittien ikuistamisessa ei tietenkään ole mitään väärää. Niiden ohella kannattaisi Ulkuniemen mukaan tallentaa kuviin myös perheen arkista elämää, kuten kotiaskareita, lasten leikkejä ja niitäkin hetkiä, kun kaikki tuntuu olevan huushollissa mullin mallin.

Perhevalokuvien tutkija patistelee kotikuvaajia muistamaan, että lapsiperheen aikuisetkin ovat kuvaamisen arvoisia. Usein myös kuvaaja on aina sama, minkä seurauksena jompi kumpi vanhemmista jää tyystin pois kuvahistoriasta.

Itse huomaan valokuvakansioiden äärellä jääväni tutkimaan juuri niitä tavallisina päivinä otettuja kuvia. Kuvat näyttävät keittiön, jossa aloittelin perheenemännän uraani, ensimmäisen oman pihan kunnostamispuuhat, sohvatyynymajat ja neppisradat olohuoneessa ja monta muuta kauas taakse jäänyttä, muistojen kultaamaa hetkeä.

Seija Ulkuniemi on tutkimuksessaan havainnut, että kuvia otettaessa hyvin harvoin ajatellaan, mihin kuva päätyy.

Tärkeintä on itse kuvaushetki, jolla usein halutaan osoittaa kuvattaville arvostusta. Tokihan vierailulla käyneet tuntevat itsensä otetuiksi, kun isäntäväki haluaa tallentaa vieraansa valokuviin.

Sukututkimuksen harrastajat tekevät nykyisin usein tutkimuksestaan painotuotteen, jossa kuvilla on tärkeä osuus. Vaan mitä iloa on kuvasta, josta ei käy ilmi edes henkilöiden nimet ja kuvauspaikka. Monet hienot, vanhat valokuvat jäävät tämän takia hyödyttömiksi. Kun tällaisia aarteita saa käsiinsä, kannattaisi kipin kapin viedä niitä suvun senioreiden tunnistettaviksi. Samalla saattaa saada talletettua kuviin liittyviä tarinoita tuleville sukupolville.

Kun valokuvaamisessa nykyisin tärkeintä on kuvaushetki, ei liene yllätys, että kuvien järjestäminen ja kuvateksteillä varustaminen hyvin usein jää tekemättä.

Kuinkahan monta miljoonaa valokuvaa odottaa laatikoissa ja kirjekuorissa sitä päivää, jolloin jollakin on aikaa päättää niiden kohtalosta?

Menot