fbpx
Uutiset

Arkkiveisut antoivat elämänohjeita

Nyt jos sanoisi jollekin keskivertosuomalaiselle, että tee laulu, hän varmasti alkaisi hetimiten riimitellä jotain loppusoinnullista vaikkapa Junnu Vainion ja Juice Leskisen tyyliin. Riimi ei suinkaan ole aina ollut suomalaisille luonteenomaisin tapa tehdä lauluja.

– Vielä kolme, neljä sataa vuotta sitten suomalainen laulu oli kalevalamittaista, alkusoinnullista ja siirtyi sukupolvelta toiselle suullisessa muodossa. 1600-luvun puolivälissä alettiin julkaista lauluja pieninä lehtisinä. Nämä arkkiveisut olivat virsikirjan ohella ensimmäisiä kirjallisia painotuotteita, jotka levisivät rahvaan keskuuteen. Se oli suuri kulttuurinen mullistus, filosofian lisensiaatti Pirjo-Liisa Niinimäki selvittää väitöstutkimuksensa lähtökohtia.

Hämeen Sanomien kulttuuritoimittajana työskentelevän Niinimäen väitöskirja “Saa veisata omalla pulskalla nuotillansa – riimillisen laulun varhaisvaiheet suomalaisissa arkkiveisuissa 1643-1809” tarkastetaan Tampereen yliopistossa lauantaina 10. helmikuuta.

Arkkiveisujen pariin Pirjo-Liisa Niinimäki tempautui jo graduntekovaiheessa. Tutkimusaihe on harvinainen.

– Arkkiveisut olivat vahvasti läsnä kansan elämässä, mutta tutkijoiden mielenkiinto kohdistui Kalevalaan. Perinteen kerääjillekään veisut eivät kelvanneet. Joskus 1800-luvulla arkkiveisuja tutkittiin kirjallisuuskritiikin otteella ja niitä pidettiin huonoina. Kirjallisia arvoja enemmän minua kiinnostaa arkkiveisuissa se valtava kielellinen murros, jonka niiden leviäminen kansan pariin toi tullessaan. Halusin tutkia, miten loppusointuihin totuttiin ja mukauduttiin.

Tutkimuksessa selvitetään, millä sävelmillä vanhimpia arkkiveisuja laulettiin ja minkälaisia olivat niiden säe- ja säkeistörakenteet sekä loppusoinnut. Aikakauden tuotteliaimman talonpoikaissukuisen arkkirunoilijan, Tyrväällä syntyneen Tuomas Ragvaldinpojan veisut saavat oman esittelynsä.

Aineistoa kotitarvelaulajille

Suomessa on säilynyt Ruotsin vallan ajoilta noin 700 suomenkielistä arkkilaulua. Näidenkin tallettajana kunnostautui kirjansitoja ja kirjojen kerääjä Matti Pohto (1817-1857), joka usein vieraili Kalvolan Kanajärvellä toisen kirjojenkerääjän Emmanuel Kanajärven luona.

Pirjo-Liisa Niinimäki tutki arkkiveisuja mikrokorttikopioina, mutta on saanut omin käsin selailla myös Pohdon nahkakansiin sitomia alkuperäisiä vihkosia Helsingin yliopiston arkkiveisukokoelmasta.

Arkkiveisut olivat alusta lähtien kauppatavaraa, joita myytiin toreilla ja markkinoilla. Arkkien myyjä lauloi veisua ostajalle näytteeksi.

– Kotitarvelaulaminen on ollut aikanaan yleistä. Kodeissa laulettiin askareita tehdessä ja lasta nukuttaessa, yksin ja porukalla. Arkkivihkojen sävelmät levisivät suullisena perinteenä ja osa lauluista jäi elämään muistinvaraisina vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun arkkivihkonen oli jo mahdollisesti hävinnyt, Niinimäki selvittää.

Arkkiveisuista saatiin elämänohjeita ja päivittelynaiheita. Opettavaisuus ja moralisointi leimasivat vahvasti niiden sisältöä, jossa uskonnollista materiaalia oli paljon. Tarinat Uskelan raesateesta ja lapsenmurhan tähden surmatusta piiasta värisyttivät kuulijoitaan monissa pirteissä.

Veisut kirjoitettiin alkuaikoina useimmiten kirkkovirsien sävelmiin, joten hengellisten laulujen sävelmiä sekä säkeistö- ja loppusointumalleja siirtyi maalliseenkin käyttöön.

Arkiston uumenissa uusiin maailmoihin

Pirjo-Liisa Niinimäki sanoo olleensa arkkiveisujen kanssa tekemisissä yhtä kauan kuin avioliitossa. Puoliso ja lapset ovat hänen mukaansa kiitettävästi sopeutuneet veisujen läsnäoloon perhe-elämässä.

Vaativaan tutkimustyöhön syventyminen on edellyttänyt useita opintovapaajaksoja ja uppoutumista arkistojen antiin. Mukanaolo kansan- ja populaarimusiikin tutkijakoulussa on ollut tärkeää, sillä lauluntutkijoita ei ole Suomessa kovin paljon, vanhan riimillisen kansanlaulun tutkijoita sitäkin vähemmän.

– Nuorena en voinut kuvitella, että voisin viihtyä niin hyvin jossain arkiston uumenissa yksin vanhoja asiakirjoja lukemassa. Olen kuitenkin kokenut yllättävää tutkimisen iloa. Mikrokorteista on avautunut uusia maailmoita.

Pitkään ja työlääseen projektiin mahtuu tietysti myös väsymyksen hetkiä.

– Se on vähän sellainen viha-rakkaussuhde, väittelijä kuvailee.

Tohtoritulva tuo tietoa

Pirjo-Liisa Niinimäki ei ihmettele kysymystä tohtorintutkinnon hyödyllisyydestä.

– Tohtoritulva on kuuma tiedepoliittinen keskustelunaihe.

Tohtoreita valmistuu nykyään vuosittain noin 1 400, määrä on moninkertainen vuosikymmenen takaiseen aikaan verrattuna. On perusteltua kysyä, onko tämä tieteellisten voimavarojen ja tutkimusapurahojen hukkakäyttöä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jokainen tutkimus tuo lisää tietoa ja hyödyttää siten tiedemaailmaa.

Tutkijan urasta hän ei haaveile.

– Kulttuuritoimittajan työtä en tee tohtorina vaan toimittajana. Väitöskirjan tekeminen kiinnostavasta aiheesta on ollut minulle henkilökohtaisesti tärkeää. (HäSa)

FL Pirjo-Liisa Niinimäen etnomusikologian alaan kuuluva väitöskirja Saa veisata omalla pulskalla nuotillansa – riimillisen laulun varhaisvaiheet suomalaisissa arkkiveisuissa 1643-1809 tarkastetaan 10.2. 2007 klo 12 Tampereen yliopiston Paavo Koli-salissa Pinni A rakennuksessa, Kanslerinrinne 1, Tampere.

Menot