Aukko urheilijan sielussa – (suositellaan luettavaksi muillekin kuin urheilun ystäville)

 

Meille valmentajille on olemassa urheilussa yksi mysteeri ylitse muiden. Kyse on lukosta, jonka avaamiseen parhaimmallakaan koutsilla ei ole auringonvarmaa avainta.
 
Emme pysty määräämme enempää vaikuttamaan siihen, haluaako joku urheilija – oli hän lapsi, nuori tahi aikuinen – päästä huipulle, haluaako urheilija tutkia omat rajansa ja onko urheilija valmis kääntämään jokaisen kiven.
 
Ja samaan hengenvetoon totean, ettemme me valmentajat ole osattomia emmekä saa väistää vastuutamme sillä urheilijan polulla, jossa omilla arkisilla nikseillämme olemme auttamassa urheilijaa siihen, että ylipäätään on mahdollista, että se lopullinen kipinä urheilijassa syttyisi.
 
Olen tykönäni paljon pohtinut sitä, miksi ensi alkuun maksimissaan yhdelle kymmenestä lapsesta urheileminen on niin tärkeää, että tämä on valmis tekemään asiansa eteen töitä enemmän kuin ne jäljelle jäävät yhdeksän ovat. Ja edelleen, miksi nuoruusiässä, arvioni mukaan, enää yksi kahdestakymmenestä on valmis maksamaan hinnan. Enkä ole voinut välttyä miettimästä sitäkään – puhutaan nyt sitten vaikkapa vain HPK:n liigajoukkueesta –, miksi aikuisten huipputasolla päädytään siihen, että maksimissaan yksi tai kaksi 25:sta on liikkeellä sellaisella tahtotilalla, että hän on valmis tavoittelemaan kansainvälistä tasoa.
 
Jos osaisin vastata noihin kysymyksiin, olisin kasvattamisen ja valmentamisen maailmalla tunnettu ylivertainen guru, mutta nyt olen vain johtava suomalainen jääkiekkoanalyytikko. Minulla ei siis ole vastauksia, on vain kysymyksiä ja eräitä otaksumia.
 
Olen jokseenkin varma, että se poika, joka tulee lapsena tai nuorena tai aikuisena valmennukseeni, siis se, jolla silmät kiiluvat palavasta halusta mennä pidemmälle kuin muut, täyttää henkilökohtaisessa elämässään jotain tyhjää aukkoa. Tuollaisen pojan kohdalla urheileminen on se väline, jolla hän tekee identiteettiään eheäksi, täyttää sitä aukkoa, joka hänen sielussaan huutaa täytettä.
 
Ja nyt minua ei saa ymmärtää väärin. Huipulle tai pidemmälle kuin muut kiipeävän urheilijan kohdalla ei ole sen enempää kyse heikosta itsetunnosta tai muusta sen sellaisesta kuin silläkään kaverilla, joka ei sitten kuitenkaan kääri hihojaan urheilun parissa. Molemmilla näillä tapauksilla on tyhjiä aukkoja sielussaan täytettäväksi ja paikattavaksi asti – kaikillahan meillä niitä on! –, vaan tämä urheilijamme, joka pyrkii ja pääsee pitkälle, hänen sielunsa aukko tahi haava, se on jollakin tavalla erilainen, jopa erityinen.
 
Tämä keittiöpsykologisointini vie väistämättä siihen johtopäätökseen, että osin, ja jopa valtaosin, puheena oleva aukko urheilijan sielussa – käyttäkäämme siitä käsitettä aukko urheilijan sielussa – syntyy itse urheilun ulkopuolella. Väitän, että ainakaan urheilu yksin ei avaa aukkoa urheilijan sieluun. Ennemminkin se muodostuu muualla kuin urheilun melskeissä.
 
Tutkitaanpa hieman asiaa.
 
Kuulun maailmankatsomukseltani siihen koulukuntaan, jonka mielestä ihminen on periaatteessa tabula rasa, tyhjä taulu, syntyessään. Sen tähden en usko urheilussa tahi taiteissa tahi missään muussakaan lahjakkuuteen. Lahjakkuus ei tee viime kädessä eroja hyvän ja huonon urheilijan välille.
 
Tai sallikaa minun sitten määritellä se sellainen lahjakkuus, jonka korkeintaan tunnustan olemassa olevaksi urheilun piirissä. Älkää ottako minua kirjaimellisesti, vaan ymmärtäkää laajemmissa silmänaloissa, kun kerron teknisen esimerkin urheilijan mahdollisesta lahjakkuuden anatomiasta:
Kenties lahjakkaan urheilijan synnytys on vaikea, ensi metrit maailmassa ovat jotenkin tuskalliset; kuka tietää lahjakkaan urheilijan itkuun kapaloikäisenä äiti vastaa liian hitaasti rintamaitoa tarjoamalla; ehkä lahjakas urheilija on jossain kohtaa koulukiusattu; mahtaako lahjakas urheilija olla kokenut isän ja äidin avioeron vai onko isä ollut kuviossa alun alkaenkaan; pettyikö lahjakas urheilija varhaisnuoruudessaan rakkaudessa vastakkaiseen sukupuoleen, ehkä joku kaveri nappasi sen luokan kauneimman tytön; jalostaako perheen sosioekonominen asema eli taloudellinen köyhyys lahjakkaan urheilijan lahjakkuutta; ja niin edelleen.
 
Tärkein lahjakkuuden muoto urheilussa on jostain kumpuava halu ja tahto olla parempi kuin muut. Mistä se halu syntyy? Mistä tulee se haava ja aukko sieluun, jota ihminen läpi elämänsä mahdollisimman hyvin suoritetulla urheilulla täyttää?
 
Minä en tiedä vastausta.
 
En mene pitävästi väittämään, että lainausmerkeissä huono tai puutteellinen elämä olisi se tarpeen, syyn ja vaikuttimen aiheuttava tekijä, josta kumpuaa aukko urheilijan sieluun. Mutta en osaa sitä kieltääkään.
 
Minulla on ollut etuoikeus valmentaa sellaisia lapsia, nuoria ja aikuisia, joilla on aukko urheilijan sielussa. Silloin ollaan tekemisissä sellaisten maagisten voimien kanssa, että sanani eivät riitä kuvaamaan asetelman syvyyttä kaikkineen. Silloin Urheilun Jumalatkin vaikenevat.
 
Ja kuten valpas lukija varmaankin on jo tajunnut, se, mitä kutsun aukoksi urheilijan sielussa, pätee myös aivan kaikkeen muuhun inhimilliskulttuuriseen toimintaan. Kaikki suuret teot yli ja ohi alarajojen syntyvät siitä, että ihmisellä on jokin aukko täytettävänä sielussaan. 
 
Asiasanat

Päivän lehti

1.4.2020