Uutiset

Avuttomat akateemiset

Kolme yliopistoa käyvää nuorta miestä ihmettelee 20 vuotta vanhan volkkarin konepellin alustaa:

”Joo, kyllä sitä virtaa isketään akun napoihin eikä niihin siitä roikkuviin johtoihin.”

”Ootko nyt ihan varma? Mitä jos se räjähtää? Jos mä kuitenkin soitan iskälle.”

Puhelu tekniseen tukeen auttaa. Kaapelit laitetaan oikeisiin kohtiin ja saksalainen kauppakassi hurahtaa viimein käyntiin. Pääsen jatkamaan matkaani, huolimatta viallisesta akusta.

Suomi kouluttaa nuoriaan. Erilaisissa tutkimuksissa taotaan loistopisteitä, ja maan teknologinen kehitys on huippua. Opiskelu ja etenkin teorian pänttääminen ovat in.

Jossakin vaiheessa lukuvauhti on kuitenkin yltynyt liian hurjaksi, sillä käytännön osaaminen tuntuu olevan monelta akateemikolla hukassa. Aika ja aivokapasiteetti eivät enää yksinkertaisesti riitä sekä teorian että käytännön hallitsemiseen. Kovalevyn tila on kuitenkin rajallinen.

Allekirjoittaneellakin on ollut monta kertaa järki hukassa tuntikausien mikrofilmien lukemisen jälkeen. Silloin unohtuu syöminen ja juominen. ”Tavallinen maailma” painuu unholaan, kun tekee liian ankaraa aivotyötä.

Vaikka jokainen korkeakoulua käyvä ei uppoaisikaan sisäiseen maailmaansa yhtä tehokkaasti, terveen maalaisjärjen unohtaminen tuntuu olevan monelle päivän sana. Tämä on surullista, sillä maalaisjärki ei kuitenkaan koskaan mene pois muodista.

Kaupunkikodissakin täytyy vaihtaa jääkaapin lamppu. Ja muistaa syödä sieltä ruokaa.

Pelkkä passiivinen tiedon vastaanottaminen ei palvele ihmistä, jos ei ole rohkeutta soveltaa oppimaansa elävässä elämässä. Pieniltä tuntuvien hommien oppiminen antaa kuitenkin potkua liikkeelle lähtemiseen.

Avuttomana suunnistajana olen pakottanut itseni kiertelemään ulkomaisia suurkaupunkeja ilman karttaa. Niin, en ole tietenkään kysynyt tietä, koska olen suomalainen. Mutta olenpahan kantapään kautta oppinut seuraamaan ympäristöäni.

Kun huomaa, että kykenee myös johonkin konkreettiseen eikä pelkkään tiedon käsittelyyn ja ulos suoltamiseen, tuntee ihan oikeasti osaavansa jotakin.

Puhtaan teorian parissa sen sijaan tulee helposti araksi, jolloin kuilu oikean maailman ja sen sisäisen välillä käy vaikeammin ylitettäväksi.

Onneksi halu puuhata jotain käytännöllistä on ihmisen perustarve, joka pyrkii väkisinkin esiin, jos sen liian kauan tukahduttaa.

Vaikka ei aivan Pentti Linkolan, tuon korpifilosofin ja räväköiden aatteiden miehen, linjoilla olisikaan, kirjojen parista kannattaa joskus nostaa päänsä ja pohtia elämäänsä Paluu luontoon -teemalla. Se on hieno tunne, kun edelleen huomaa osaavansa laskea verkot, vaikka ei moista olisikaan vuosiin tehnyt.