Uutiset

Brezhnev vai huru-ukko, siinäpä kysymys

Toivo ei kuulu talouden sanastoon, vaikka pitäisi.

Pelko ja uhka kuuluvat. Lomilta palanneet talousprofeetat ovat taas alkaneet niitä hartiavoimin lietsoa. Samalla kun ne korjaavat ensi vuoden talousennusteitaan aiempaa paremmiksi, ne samaan sysyyn varoittavat riskeistä, joita on pinokaupalla edessä.

Edes nousun alla ei ole toivoa, vain riskejä. Meistä tavallisista tallaajista joka ikinen on sellainen riski kulutustottumuksineen, säästämisasteineen, elämäntapoineen. Toiveineen.

Kauanko meidän täytyy sietää tätä? Milloin nuo rahalaitoksissa häärivät pikkuvanhat kaksikymppiset markkinavoimat ikinä ovat antaneet meille toivoa?

Neuvostoliiton historiassa oli ohimenevä vaihe, jolloin maan johto tosiaan uskoi ja valoi uskoa sosialistisen utopian toteutumiseen. Brittikirjailija Francis Spufford on vastikään kirjoittanut tuosta ajasta, 1950-luvun lopusta ja 60-luvun alusta, mainion kirjan nimeltä Red Plenty (Punainen yltäkylläisyys).

Sputnik oli ammuttu avaruuteen, Juri Gagarin pian perässä. Avaruuskilpailun ensimmäinen erä meni Neuvostoliitolle 6-0. Tilastoista, kun niitä riittävän viistossa valossa luki, saattoi nähdä neuvostotalouden huiman kasvuvauhdin, joka näytti vetävän vertoja läntisen Saksan talousihmeelle.

Jopa Yhdysvalloissa huolestuttiin: onko neukku tosiaankin siirtymässä ohituskaistalle?

Tässä tilanteessa pääsihteeri Nikita Hhruštšev meni julkisesti möläyttämään, että kommunistinen ihanneyhteiskunta olisi valmis vuoteen 1980 mennessä.

Ihmiskunnan tarujen ikiaikaiset haaveet ovat meidän aikanamme ihmisten omalla työllä muuttumassa todellisuudeksi, Hruštšev uhosi Moskovassa, Leninin stadionilla, syyskuun 28. päivänä 1959.

Jos olisi elänyt, Hruštšev olisi ollut 86-vuotias vuonna 1980 ja siis nähnyt itse, miten hänen ennustukselleen kävi. Kirjailija Spuffordfin mukaan hän kuitenkin itse uskoi siihen vilpittömästi sen esittäessään. Seuraava johtajapolvi, joka syrjäytti Hruštševin, vaikeni kuoliaaksi myös hänen lupauksensa.

He olivat nimeltään Leonid Brezhnev ja Aleksei Kosygin, ja heidän aikansa me muistamme valitettavan hyvin.

Jos pitäisi valita, kumpaa neuvostojohtoa Suomen nykyinen poliittinen ja taloudellinen eliitti enemmän muistuttaa, sanoisin että tuota jälkimmäistä.

Se puhuu meille peloista, uhkista ja riskeistä (ja piiskaa näin haluamattaan ja ymmärtämättään rahvasta sankoin joukoin Timo Soinin syliin) ja antaa ymmärtää, että pahimpia riskejä hyvinvoinnillemme olemme me itse.

Hruštšev oli aika huru-ukko, eikä hänen visiollaan ollut toiveita toteutua. Huru-ukko Soinin visioiden ei kukaan täysjärkinen soisikaan toteutuvan.

Näillä nykytalouden brezhneveillä taas ei ole mitään visioita, ei lainkaan toivoa.

tapio.lahtinen@hameensanomat.fi