Uutiset

Coca-cola kiersi Hämeenlinnan

 

Coca-cola, purukumi ja lonkero. Stadion, Seutula ja Miss Universum Armi Kuusela
   
Vuoden 1952 olympialaiset saivat sodista toipuvan Suomen ottamaan ensimmäiset kansainväliset askelensa ja kohottivat itsetuntoamme. Hämeenlinnaan saapuneet 19 maan 51 viisiottelijaa toivat pikkukaupunkiin väriä, mutta eivät riittäneet nyrjäyttämään arkeamme.
   
Ainoastaan olympialaisten soihtuviestin saapuminen Ahvenistolle sai koko kaupungin liikkeelle, mutta Aulangolle majoittuneet  kilpailijat unohdettiin kutsua paikalle. 
 
Urheilukatsomot pysyivät  Ahvenistolla puolityhjinä. Joidenkin arvioiden mukaan viitenä kilpailupäivänä oli noin 5000 katsojaa, joista yli puolet seurasi ratsastusta tai uintia. 
 
Helsinkiin on pitkä matka
 
Helsingin tapahtumat olivat 50-luvun alussa paljon kauempana Hämeenlinnasta kuin tänään. 
   
Samaan aikaan, kun pääkaupunkilaiset kummastelivat mustia miehiä, edusti hämeenlinnalaisille suurinta eksotiikkaa uupunut brasilialainen uimari, joka jouduttiin nostamaan Ahveniston altaasta kuivalle maalle. Maan pääkaupunkiin rakennettiin olympialaisten takia lentokentät ja stadionit, mutta Hämeenlinnassa riitti Ahvenisto maauimaloineen.
   
– Voi, emmehän me olleet Coca-Colasta kuulleetkaan, eikä kisoja oikeastaan päässyt seuraamaan kunnolla, kun ei ollut televisiota. Radiosta ja sanomalehdistä kurkittiin sen mikä voitiin eli aika vähän, Suomen kasarmeilla varusmiespalvelustaan olympialaisten aikana suorittanut Raimo Raussi naurahtaa.
   
Ei olympialaisia Hämeenlinnassa silti olankohautuksella sivuutettu. Päinvastoin. 
   
Töitä paiskittiin kovastikin, että kisat saataisiin vietyä kunnialla läpi. Ilman puolustusvoimia ja sen kokemusta urakasta olisi tuskin selvitty. Vanha varuskuntakaupunki sai kiittää kisaisännyydestään muutenkin puolustusvoimia, jolla oli kokemusta suurtapahtumien järjestämisestä. Hämeenlinnalla sitä ei ennen olympialaisia juurikaan ollut.
 
Ostostulkkausta vieraille
 
Kaupunki yritti tarjota olympiavierailleen parasta. Pihat oli siivottu ja monet hämeenlinnalaiset olivat vetäneet siniristilipun salkoon. Lehdet markkinoivat olympiaveikkausta ja elokuvateatterissa katsottiin olympiakatsauksia ennen varsinaisen elokuvan alkua. Hämeenlinna varautui turistiryntäykseen, mutta suotta. Kaupunginpuiston telttoja ja koulujen tilapäismajoitusta käytti hyväkseen vain kourallinen ihmisiä  
   
Paikalliset kaupat mainostivat ostostulkkeja, jotka tarjosivat nelikielisiä palveluja olympiavieraille. Juuri Englannissa lapsiperheen aupairina ollut Kajja Hillebrandt palkattiin jo hyvissä ajoin ennen kesää pankkiin tulkiksi. 
   
Ilo oli kuitenkin ennen aikainen.
 
– Ensimmäisenä päivänä ei tullut yhtään ulkomaalaista asiakasta, mutta päivä sujui mukavasti henkilökuntaan tutustumisessa ja erittäin herkullisen lounaan nauttimisessa. Seuraavana päivänä sain mahdollisuuden sano Sign here, please. Yhdelle asiakkaalle. Päivät jatkuivat samanlaisina.
   
Turhautunut kielitieteen opiskelija päätti lopulta irtisanoutua tehtävästään.
   
– Kyllä Hämeenlinnassa turisteja kävi, vaikka he eivät pankkiin poikennetkaan. Veljeni, biologian opiskelija, oli pestautunut Esson huoltoasemalle kesätöihin ja hän kertoi joka päivä myyneensä bensaa, pesseensä auton ikkunoita ja tehneensä huoltotöitä ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi, Kaija Hillebrandt muistelee.
   
Nuori nainen sai lopulta kutsun myös viisiottelijoille ja heidän valmentajajoukoilleen järjestettyyn lopettajaisjuhlaan Suomen kasarmin upseerikerholle. Joko nyt onnistuisi kielillä puhuminen? Ensimmäinen tanssittaja halusi puhua saksaa, joka onnistui vaivoin kangerrelleen. Vielä huonommin onnistui seuraavan kavaljeerin kanssa, jonka puvun rinnuksissa olevassa punalipussa kimmelsivät sirppi ja moukari.
   
– Hämeenlinnan olympialaisista opin ainakin yhden asian: Älä koskaan odota liikaa tulevista tapahtumista.
 
Kotikutoiset kilpailut
 
Viisiotteluun kuuluvien lajien eli ratsastuksen, ammunnan, miekkailun, maastojuoksun ja uinnin kilpailupaikat rakennettiin Ahvenistolle, mutta Aulangolle majoituttiin ja siellä myös harjoiteltiin. Kilpailupaikat rakensivat varusmiehet.
   
Lokakuussa 1951 Suomen kasarmeilla erillisessä panssaritykkikomppaniassa varusmiespalvelunsa aloittaneen Raimo Raussin varusmiesaika kytkeytyi vahvasti olympialaisiin. Jo ennen varsinaista h-hetkeä Raussi kiersi Hannu Tarmion, Tenho Öblomin, Matti Laineen, Reino Sorkion ja Paapa Leskisen sekä Rautalingon kanssa viihdyttämässä yleisöä.
   
– Komppaniassa kutsuttiin koolle kaikki ne alokkaat, jotka aikoivat tulla toimeen armeijassa taiteilijana. Eihän meistä kukaan tietenkään ilmoittautunut, mutta jostakin he olivat saaneet kuulla esimerkiksi minun viulun soittamisestani. Ei siinä auttanut muu kuin hakea viulu kotoa Lopelta ja alkaa harjoitella porukalla. Syntyi ohjelmaryhmä Panssarin tuhoojat tulevat, jonka kanssa kierrettiin ahkerasti.
   
Rahaa varusmiehet eivät esiintymisestään saaneet, mutta heidän palkkioillaan saatoin maalattua Suomen kasarmin sisäseinät. Kasarmi luovutettiin olympialaisten ajaksi Hotelli Aulangon henkilökunnan käyttöön ja varusmiehet siirtyivät telttamajoitukseen Ahveniston maastoon. 
   
Mitä lähemmäksi olympialaisten aika tuli, sitä useammin tarvittiin Raussin soittotaitojen lisäksi myös hänen tarkkaa kättään.
   
– Oli siinä hommaa, sillä eihän 50-luvun alussa ollut apuna tusseja, mutta ei myöskään kopiokoneita. Jouduin piirtämään esimerkiksi 30 samanlaista maastojuoksukarttaa toimitsijoiden avuksi. Kaiken lisäksi ne olivat salassapidettäviä papereita, Raussi kertoo.
 
Yhdessä pystyy paljoon
   
Raussi osallistui muiden varusmiesten tavoin myös esimerkiksi Aulangon ympäristön siistimiseen. Kisajoukkueet , joukkueenjohtajat ja valmentajat saapuivat Aulangon kisakylään viikkoa ennen kilpailua. Ahvenistolle rakennettiin uimastadionin lisäksi ampuma-, juoksu- ja ratsastusradat sekä miekkailulle omat katokset
   
Töitä paiskittiin aivan viime hetkiin asti..
   
– Varsinaisten kisojen aikana me olimme tarkkailijoina. Minulle olympialaisten arvokkain muisto oli kuitenkin toimia uintikilpailun kellotuomarin sihteerinä. Jokaisella uimarilla oli kolme kellomiestä, joiden ottamista ajoista keskiarvo otettiin lopulliseksi ajaksi.
   
Raimo Raussi valokuvasi kisojen aikana innokkaasti, mutta oli niin kiinni tehtävissään, että huomasi olevansa aina väärässä paikassa, kun jotakin tapahtui. Hän sai kuitenkin ikuistetuksi muun muassa sen, kun suuri mitalitoivo Lauri Vilkko menetti tajuntansa maalilinjan ylitettyään. Kamera räpsähti toki myös silloin, kun yleisöä viihdyttäneen amerikkalaisen kuviokelluntajoukkueen sorjasäärinen vetäjä nousi altaasta.
   
Kun Raimo Raussi muistelee Hämeenlinnan olympialaisia sanoo hän niiden onnistuneen erinomaisesti. Suomen kesäolympialaiset olivat niin kotikutoiset kuin olla voi, mutta ehkä juuri sen takia hieno osoitus siitä, mihin kaikkeen pienikin kansa pystyy, kun puhaltaa yhteen hiileen. Silloin oli vielä urheilu pääosassa, 
   
– Suuri yleisö ei vielä silloin ollut ihan hirveän kiinnostunut olympialaisista. Nyt kaikki on mennyt aivan toiseen ääripäähän, mutta pakkohan minunkin on ainakin Lontoon olympialaisten avajaiset seurata.
 
Sarjan seuraavassa osassa kerrotaan Hämeenlinnassa valmistetun olympiasoihdun ja ennen kaikkea soihtuviestin tarina. Juttu ilmestyy 17. kesäkuuta Sunnuntaisivuilla.
 
i