Uutiset

Diskurssi vieköön, latte jäähtyy!

Tapio Lahtinen

Maamme esteettiset piirit pidättävät juuri nyt hengitystään. Jännitys on käsin kosketeltavissa. Latte jäähtyy kuppeihin, punaviini väljähtyy laseihin, kun kulttuurihistorian lehden kääntymistä vavisten odotetaan.

Kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja vaihtuu.

On vaikea löytää riittävän väkevää hyperbolaa kuvaamaan niitä tuntoja, joiden vallassa tässä nyt ollaan. Paralleelia on vaikea löytää maamme koko kaunokulttuurin historiasta, kenties sellaisen etsiminen olisi suorastaan absurdia. Frustroivaa nyt ainakin!

Kysymys kaikkien huulilla on: kenestä tulee Suomen litteräriäätin tiedostavan etujoukon seuraava lipunkantaja?

Suomen presiööseimmän julkaisun protagonistin karaktäärin ympärille on aina assosioitunut subliimia karismaa, joka on säteillyt maamme provinsiaalisimpiin kolkkiin saakka, jos näin kulunut eufemismi tässä yhteydessä sallitaan.

Väistyvä päätoimittaja Juhana Rossi on synnyttänyt intensiivistä debattia paitsi hassun kampauksensa myös omintakeisen toimituspolitiikkansa vuoksi.

Melkein puoli vuosisataa ehti kulua sivistyneesti, kunnes muutama vuosi sitten Parnassoon alkoi monen kauhuksi ilmestyä valokuvia. Nyt Rossi on antanut painaa lehteensä jopa värikuvia, mitä on maamme tanka- ja haikupiireissä laajalti pidetty banaalina lukijoiden kosiskeluna. Kulttuurilehden koko raison d´etre on asetettu kyseenalaiseksi.

Parnassolla on 4 805 tilaajaa, joista 968 on kirjastoja. Varsinkin syrjäkylien kirjastojen usein alimiehitetty henkilökunta on valitellut Parnasson värikuvien aiheuttamaa levotonta liikehdintää lehtihyllyillä. Joidenkin taajamien kirjastoissa on alkanut esiintyä rauhatonta selailua.

Rahvas vainuaa värikuvan pitkienkin matkojen päästä ja kiihtyy helposti, varoittavat Parnasson nykylinjan kriitikot. Jos värikuvista ei päästä eroon, lehti olisi heidän mielestään ainakin pakattava muovikääreeseen, kuten eräät muutkin erikoisalojen julkaisut. Lisäksi naiskirjailijoiden päät olisi kuvissa peitettävä huivilla.

Vaikka Parnasso onkin viime aikoina rahvaanomaistunut, sen klassinen esoteerinen verbalistiikka manifestoituu edelleen silloin tällöin välähdyksenomaisina epifaneina. Yksi tuoreimman numeron katarttisimpia kliimakseja on tämmöinen virke:

”Runoilija valitsee joko meemien merkkijärjestelmän tai sekundaaritiedon näennäismerkitysten välillä, mutta vailla runoilija-identiteetin antamaa varmuutta.”

Tällaisissa seismisissä leimahduksissa kriitikon ambivalentti distanssi kohteensa eksplisiittisestä kuvastosta viittaa juveniilin impertinenssin ohella lingvistiseen inkontinenssiin ja aiheuttaa lukijassa migreenisen perspiraation. Virke onkin briljantti esimerkki siitä, miten teksti ja lukija käyvät keskenään vuorovaikutteista diskurssia kuin paska Junttilan tuvan seinän kanssa.

Joidenkin taajamien kirjastoissa

on alkanut esiintyä rauhatonta selailua.