Uutiset

Doping-urheilua vai urheilu-dopingia?

Artikkelitoimittaja Rauno Lahti käsitteli Hämeen Sanomien alanurkassa 25.1.2006 Jari Isometsän käyttäytymistä ja lausuntoja surullisenkuuluisan Lahden MM-hiihtojen doping- skandaalin jälkimainingeissa.

Tätä kirjoitettaessa tiedetään jo, ettei sen paremmin Jari kuin Kaisa Variskaan mahtuneet pakkassävytteisillä nykynäytöillään Torinon koneeseen.Tätähän päätöstä itse Roger Talermo ehti jo mediassa puolustellakin.

Tosi asiassa Lahden tapauksissa oli kysymys paljosta muustakin kuin vain yksittäisen urheilijan lausunnoista.

Silloin vaivasi Suomen joukkuetta kummallinen tietämättömyys (päinvastoin kuin esimerkiksi Norjan) käryn aiheuttaneen verimanipulaation kielletyksi tulemisesta. Muutenhan ei voida selittää siihen aikaan maailman parhaiden hiihtäjien Mika Myllylän, Jari Isometsän ja jopa Harri Kirvesniemen kohtaloita. Kuitenkin huippu-urheilija on nykyisin melkoisen teamin kärkituote, taustalla on maksavia tukijoita, lääkäreitä, huoltajia, valmentajia, joskus talonmiehiäkin.

Jari joutui silloin median rumputuleen ensimmäisenä eikä varmasti voinut sillä hetkellä varautua puhumaan kaverien puolesta tai heitä vastaan, vaikka olisi halunnutkin.

Ihana asia olisi urheilla huipullakin ilman dopingia – mitä kaikkea se sitten pitääkään sisällään – mutta menetelmien ja testauksien kilpajuoksu lienee jatkunut jo antiikin ajoista asti, nykyteknologiasta nyt puhumattakaan.

Urheilija joutuu doping-paljastuksissa pahimpaan piinapenkkiin, vaikka prosessiin voi kuulua monenlaista muovikassin huoltoasemalle unohtelijaa.

Oma lukunsa on sitten Marion Jonesin ja Tim Montgomeryn tai kreikkalaisten moottoripyöräilevien pikajuoksijoiden ihmeelliset seikkailut suuren rahan äärellä edes itse käryämättä.

Nyt ajankohtaisesta hiihtourheilusta puhuttaessa vielä todettiin Urheilulehdessä 20.1.2006 mahdollisesti muhivasta tämän kauden pommista, josta suomalainen hiihtoorganisaatio ei kuulemma tietenkään tiedä eli ns.riippumattomien lääkäreiden kirjoittamista erikoisluvista hiihtäjien hemoglobiinirajojen (naiset 160, miehet 170) ylittämiseen luontaisen verenkuvan perusteella.

Silloin kun hb-rajoja ei vielä kilpahiihdossa ollut, oli näitä vahvan veren urheilijoita suomalaisissakin, mm. olympiavoittaja Eero Mäntyranta, jonka hb huiteli luonnostaan yli kahtasataa.

Kuten sanottu, mikään yksiselitteinen asia tämä dopingkysymys ei huippu-urheilussa todellakaan ole eikä tule sitä varmasti koskaan olemaankaan. Rajanveto rikkurin ja puhtaan pulmusen välillä lienee veteen piirretty viiva ja syyllisten leimaaminen varsinainen herkkupala.

Ecirus Macirus

Lammi