fbpx
Uutiset

Edes Tony ei pystyisi iloon meidän valoissa

Mikä se on? Mennään ees, tullaan taas. Suuri seikkailu, harvoin. Noin 91 prosenttia työikäisistä suomalaisista tekee sen keskimäärin viidesti viikossa.

Myönnetään. Harvinaisen tylsä arvoitus. Vastaus on tietenkin: työmatka.

Tony Dunderfelt puhui äskettäin radiossa subjektiivisesta ja objektiivisesta todellisuudesta. Tuttua juttua. Ihmisen todellisuus on juuri sellainen, jollaisena hän sen itse näkee ja tuntee. Yksi elää yltäkylläisyydessä ja ystävien ympäröimä, mutta silti siipi maassa. Toisella näyttää menevän huonosti, on parisuhdeongelmaa, sairautta, rahapulaa, mutta hän repii isot ilot pihalla steppailevasta kissasta tai kämmeniä lämmittävästi täydestä teekupista.

Jäin kuitenkin kuuntelemaan psykologi-luennoitsija-tietokirjailijaa, etteivät päivän työmatkat – ees ja taas – olisi yhtä tylsiä, kuin aloituksen arvoitus.

Päätin kokeilla Dunderfeltin suosittelemaa ilo-filtteriä, jotten sortuisi luontaiseen tapaani “suorittaa” työmatkoja: suorinta tietä ja lujaa.

Valitsin menoreitin vakitavoista poiketen. Koska kulkuvälineeni on polkupyörä, eivät yhden korttelin koukkaukset vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle tehneet suurtakaan mutkaa matkaan. Ja katso: liian tutuksi tulleiden rakennusten ja kadunpätkien sijaan silmiin osui monta kiinnostavampaa paikkaa. Jollakin tontilla rakennettiin, jonkin talon harjalla viimeisteltiin uutta peltikattoa, joillakin kohdin metsänhoitotyöt olivat muuttaneet maisemaa huomattavasti.

Yleistä valppauden tunnetta lisäsivät kulkuväylät, joiden joka ikinen kuoppa ja töyssy ei ollutkaan tallentunut selkäytimen pitkäaikaismuistiin.

Kaikki sujui siis mainiosti ja Dunderfeltin promoaman (hänen uusimman kirjansa nimi on Ilon psykologia) tunteen vallassa. Aina ensimmäisiin liikennevaloihin asti.

– Mikä hel….. siinä on, etteivät autoilijat ymmärrä liikennevalojen värien simppeliä symboliikkaa?

– Ovatko ne ensimmäistä kertaa elämässään ratissa, kun eivät tajua, että kääntyvien täytyy kunnioittaa myös suojatietä ylittävien vihreää valoa?

– Käsimerkkien näyttäminen autoilijoille kehittää lihaksia, mutta tähän vuoden aikaan keskisormen oikaisu vanttuun sisällä tuntuu hukkaan heitetyltä ponnistukselta.

Nämä ajatukset juoksevat pään läpi joka ikinen työpäivä, vuoden ympäri ja vuodesta toiseen – ees ja taas.

Ei hätää, muistin Dunderfeltin sanoneen radiossa. Kun ihminen huomaa lankeavansa itselleen tyypilliseen kielteiseen reaktioon, kannattaa tehdä 30 sekunnin harjoite. Tuon viiveen aikana automaattisen reagoinnin tilan täyttäisi sisäinen viisaus, joka auttaisi suhtautumaan tilanteeseen rakentavasti ja iloisesti.

Sekunnit kuluivat, liikennevalot vaihtuivat. Kun seuraavan kerran näin vihreää, painoi joku tampio suojatiellä kaasua. En tuntenut iloa. Poljin lopun työmatkan suorinta tietä ja lujaa.

Ja päätin vielä jonakin päivänä toteuttaa suunnitelmani pakata työmatkareppuun maalipyssyn. Ei muuta kuin pinkkiä maalia joka auton kylkeen, joka ajaa päin punaisia tai ei kunnioita jalankulkijoiden vihreää. Se olisi hyvä varoitusmerkki muillekin, että tässä kruisailee heistä piittaamaton ääliö.

Ilontunne loiskahteli sisimmässä viiveellä, vasta työpaikalla. Henki säilyi.

Menot