Kolumnit Uutiset

Ei ihan paha ole, että havahdumme

Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta Venäjä on nyt Suomenkin silmissä kriminaali. Krimin kansanäänestys on valtiojohtomme mielestä Ukrainan perustuslain vastaisena laiton.

Eduskunnassa on verrattu Venäjän presidenttiä Hitleriin ja Staliniin. Presidentti Sauli Niinistö sanoi hiljattain haastattelussa, että venäläinen arvomaailma poikkeaa selvästi läntisestä.

Hurja on ollut muutos parissakymmenessä vuodessa. Geopolitiikka lakkasi olemasta järkkymätön mannerlaatta.

Kun Niinistö sanoo, että ”olemme syvän sitoutuneita EU:n perusarvoihin”, se on siinä! Muita linjauksia ei tarvita, vaikka Venäjään kohdistuvista pakotteista väännetään laitakahinoissa vielä monet kerrat. Suomi pelaa pakkopeliä EU:n pelikirjan mukaan.

Vielä vuonna 1992 presidentti Mauno Koivisto joutui vaikeaan paikkaan kun Englannin Eurooppa-asioista vastannut ministeri kysyi, olisiko Suomi (silloisen) EY:n jäsenenä valmis osallistumaan Venäjän-vastaisiin pakotteisiin. Koivisto ähki, että ”tämä oli hyvin vaikea kysymys, ehkä kaikkein vaikein”. – Miten vaivattomalta kaikki vaikuttaakaan nyt!

Kysymys, jota EU-vastustajat kavahtavat, kuuluu: Kuinka kylmät olisivat löylyt nyt, jos Suomi ei olisi EU:n jäsen? Toki EU:n turvallisuuspolitiikka on yhä alkumetreillä. Ei se ole mikään jatkuvalämmitteinen kiuas.

Silti on selvää, että EU-jäsenyys pitää osaltaan maahamme kohdistuvan aggression kynnystä korkealla. Ääritilanteessa puheet EU:n ”poliittisista turvatakuista” jäänevät kevyeksi höpinäksi. Mutta talous on turvaa.

Suomi on karusti saman oloisessa tilanteessa kuin 1990-luvun alussa. Silloin piti olla lojaali Neuvostoliitolle ja samalla ottaa huomioon voimaantuvan Venäjän kantoja. Nyt lojaaliuden kohde on EU, mutta Venäjälle ei ole vieläkään viisasta kääntää selkää.

Boris Jeltsinin Venäjän nousua Suomi seurasi toiveikkuutta täynnä. Surullisinta alkuvuoden tapahtumissa onkin, ettei toiveikkuudesta ole paljon jäljellä. Emmekö taaskaan ymmärtäneet Venäjää?

Koivisto tunnusti Historian tekijät -muistelmakirjassaan, että Suomen EU-jäsenyyden voimakkaimmat syyt olivat turvallisuuspoliittiset.

Koivisto pitää aina muistaa myös innostaan karsia presidentin valtaa. Nythän tuo on helppo ymmärtää: Suomen vahva presidentti-instituutio oli uudessa tilanteessa presidenttivetoisten idänsuhteiden raskauttama. Painopisteen siirto parlamentaariseen demokratiaan oli näin jälkikäteen ajateltuna huikea ilmaveivi! Se sopi täydellisesti Suomen EU:hun sopeutumiseen.

Kahvipöydissä kuulee heiteltävän kauhukuvia jopa kolmannesta maailmansodasta. Mutta pakkohan tässä on uskoa, että valtioiden johdossakin elämänhalu voittaa vielä vallanhalun.

Jos kriisistä jotain hyvää löytää, niin sen, että meistä kaikista on tullut turvallisuuspolitiikan harrastajia. Ennen vanhaan puhuttiin maanpuolustushengestä…

Koivisto muotoili saman ajatuksen näin, keskustellessaan pääministeri Esko Ahon kanssa Neuvostoliiton hajoamisesta: ”Tietysti ei ihan paha ole, että ihmiset havahtuvat, että me elämme vaarallisessa maailmassa.”

Menot