Kolumnit Uutiset

Eksyminen kannattaa aina

Eksyminen on aivan liian aliarvostettua toimintaa. Parhaimmillaan hukassa olemisen myötä eteen aukeaa mahdollisuuksia, joiden ohi olisi muuten kulkenut niitä lainkaan huomaamatta.

Eksyilyä voi harrastaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Itse harrastan sitä jopa tietoisesti matkaillessani.

Se on helppoa: otetaan isossa kaupungissa metro ja ajetaan sillä jonnekin, kunnes vastaan tulee hassun niminen asema. Siellä vaihdetaan toiselle linjalle ja ollaan kyydissä, kunnes vaunusta liikahtaa ulos isompi porukka ihmisiä.

Siellä minne paikalliset ovat menossa, on nimittäin todennäköisesti jotain kiinnostavaa. Tai ainakin jotain turistikohteista poikkeavaa.

Harvoin olen kokenut olevani niin silmätikkuna kuin muutama vuosi sitten Pekingin metron ykköslinjan Pingguoyuanin asemalla.

Juna olisi jatkanut asemalta vielä eteenpäin, mutta katkoviivalla karttaan merkitty reitti kulki matkaopaskirjan mukaan sotilasalueelle. Sinne kansantasavalta tuskin turisteja olisi päästänyt. Oli siis jäätävä läntisen vuoriston juurella sijaitsevaan betonilähiöön.

– Laowai! Ulkomaalainen! kajahti huuto heti ensimmäisenä vastaan tulleen pienen pojan suusta, kun astuin savusumun värjäämään kelmeään päivänvaloon.

Tottahan toki kaikki lähellä olevat katukauppiaat ja heidän asiakkaansa kääntyivät katsomaan, sillä ei liene aivan tavanomaista, että turistit eksyvät tylsään ja köyhään betonilähiöön.

Kuiskutus alkoi välittömästi. Kieltä en osaa, mutta äänessä kuului ihmettely: miksi tuo tänne tulee? Samaa ihmettelin itsekin.

Suunnilleen tältä taisi tummaihoisista tuntua Suomessa vielä joskus 1980-luvulla. Puuttui vain, että paikallinen Mikko Alatalo olisi tullut paikalle rallattelemaan hittikappalettaan ”Kyllä sitä nyt ollaan niin länsimaalaista”.

Mitään nähtävää Pingguoyuanissa ei oikeastaan ollut ja silmätikkuna oleminenkin alkoi tympäistä. Paria kokemusta rikkaampana hipsin eksymään muualle.

Henkinen eksyminen on haastavampaa. Kuka tahansa voi kadulla kääntyä väärästä kulmasta, mutta ajatustensa vääntäminen uusille ja ennen vääriksi koetuille urille vaatii tietoista yrittämistä. Välillä on silti hyvä haastaa itsensä.

On terveellistä pysähtyä joskus miettimään, miksi minä olen tätä mieltä. Voisinko sittenkin olla jotain ihan muuta mieltä asiasta, olenko edes oikeassa ja jos en, niin onko sillä edes mitään väliä.

Tuttujen ajatusten parissa tarpominen on helppoa. On kuin kulkisi päivittäistä työmatkaa GPS-navigaattorin ohjauksessa.

Se on niin helppoa, että silmätkin voisi sulkea. Silloin ei edes huomaa, että kriittisellä hetkellä navigaattori petti ja että edessä onkin kotipihan sijaan laiturin pää.

Välillä kannattaa tuulettaa ajatuksiaan ja vilkaista ollaanko vielä tutulla polulla.

Ja jos ei olla, niin ottaa ilo irti tilanteesta.

Päivän lehti

26.1.2020