fbpx
Uutiset

Elämä täytti 80 vuotta

Tapio Lahtinen

Hirvi juoksi suoraan automme eteen moottoritiellä. Tämä tapahtui viime torstaina. Ties mistä se oli päässyt riista-aidan ohi tai läpi.

Siinä samassa elämäni alkoi kulkea filminauhana sieluni silmien edessä.

Filmin alkujaksot, Onni-klovnin, Kylli-tädin ja Virginialaisen osuus, olivat vielä mustavalkoisia. Äänen laadussakaan ei ollut kehumista, eikä päänsisäinen dolby surround-tekniikka saanut paljonkaan sävyjä esiin vanhoista monoäänityksistä.

Kylli-täti viimeisteli siveltimellään kissaa. Hänellä oli tapana ujuttaa kissa vaikka väkisin melkein kaikkiin satuihinsa. Virginialaisessa salaperäinen pyssymies ratsasti kaupunkiin.

Sillä aikaa, kun jalkani hapuili jarrupoljinta, elämäni filminauhalla osallistuin kaikkiin Ylen riemuvuotensa kunniaksi järjestämiin katsoja- ja kuuntelijaäänestyksiin.

Äänestin kaikkien aikojen suomalaista, satusuomalaista, iskelmää, radioääntä, tv-persoonaa, keskusteluohjelman lavastetta, sarjafilmin tekstitystä, uutistenlukijan solmiota, meteorologin silmämeikkiä ja tietenkin myös kaikkien aikojen ja universumin valtavimman suurenmoisinta Ylen puhelinäänestystä.

Kännykästä tyhjeni akku, joten en päässyt äänestämään Ylen kaikkien aikojen siis aivan tiätsä mielettömimmän totaalisen, voi herrajumala sentään kerta kaikkiaan ylivoimaisimmin ja tärisyttävimmin hillittömän orgastisen messiaanisinta ohjelmansiirtoketjun mittaustaukoa. Se jäi harmittamaan.

Hirvi aikoi kääntyä takaisin keskikaistalle, mutta muutti saman tien mielensä ja pyörähti uudelleen suoraan automme eteen. Elämäni filmi jatkui.

Vuoroon tulivat Näin naapurissa-ohjelman klassiset kuvat tyypillisistä neuvostoliittolaisista työläisistä arkisissa askareissaan kolhoosin viljavien lakeuksien äärellä.

Urheilupuolella ohi viiletti edustava sarja suomalaisten jääkiekkoilijoiden neljänsiä sijoja MM-kisoissa. Sarjan loppupään pettymykset olivat jo värillisiä.

Me Tammelat, Heikki ja Kaija, Kotikatu. Nekin ovat näköjään olleet osa tätä elämää, jonka tuo hirvi tuossa edessä nyt vakavasti uhkaa lopettaa, totesin.

Suunnaton määrä tulevien ohjelmien ennakkomainoksia vilisti ohi silmien yhtenä puurona.

Taannoinen hermojen täydellinen pettäminen digiboksin asennustöissä edusti tuoreinta kerrostumaa elämäni filmiarkistossa. Kaikkein tuorein oli tämä:

– Isi, mä haluun litteän telkkarin.

– Et saa.

– Höh. Kaikilla kavereillakin on.

– Ei tipu.

– Vähän sä oot kuule tylsä.

Yle on siis jo 80-vuotias, vielä vanhempi kuin minä. Hirveä kohti syöksyessäni hoksasin: Herranen aika, siinäkö se elämä siis meni? Teeveetä katsellessa?

Ei perhana, ajattelin. Tallasin jarrua, kiepautin rattia ja kurvasin hirven peräpään puolelta ohi.

Ei tässä jouda kuolemaan. Nyt tuli kiire hankkia elämä.

Menot