Uutiset

Elämää suurempi pääsylippu

Heräsin pääsiäislauantain aamuun pääsylipun kuva silmissäni: HPK-Ässät, ensimmäinen finaali.

Elin hyvässä uskossa, että Anttilan neuvonnastahan niitä vielä saisi. Jonkinlainen kellonaikakin oli tiedossa. ”Yhdeksältä saa lippuja.” Päivän lehden luettuani uskoni horjui ensimmäisen ja ainoan kerran. Citymarketin lippuluukulta haluttua tavaraa onkin jaossa jo kahdeksalta. Ja minä hörpin vielä aamukahviani kellon näyttäessä jo melkein puolta yhdeksää!

Äkkiä vaatetta päälle: tuhatta ja sataa Tiiriöön. Cittarin aulassa kuluikin sitten aamu, aamupäivä ja osa iltapäivääkin enemmän tai vähemmän rattoisasti.

Ensimmäiset aatokset pitkän jonon perällä olivat toiveikkaita: joku sai kaukana jonon kärjessä lippunsa ja lähti pois leveästi hymyillen.

Laskeskelin, että varmaan ehtivät loppua juuri pahimmoilleen, mutta ajattelin silti katsoa homman hamaan loppuun. Edelläni oli paljon väkeä, jonka arvelin kypsyvän ennen minua.

Peli on joskus raakaa niin kaukalossa kuin lippujonossakin. Poikittaista mailaa ei kuitenkaan tarvittu, vaan ratkaisun avaimet löytyivät hyvästä fysiikasta ja lujasta keskittymisestä. Ripaus rujon hikistä hölmöyttä antoi loppusilauksen, jolla piiskasin itseni taisteluvireeseen: jos on meinaan pohkeista kiinni, niin meikäläinen kestää mitä vaan. Toppatakissani oli sietämättömän kuuma, mutta mitäs siitä, vaikka vähän välillä pyörryttää.

Jonotustunnit olivat täynnä epätietoisuutta ja huhupuheita, mutta epätoivoon emme koskaan vaipuneet.

Ensimmäinen ja toinen tunti olivat pahimmat, kun ajatus harhaili kaiken maailman tyhjänpäiväisissä asioissa kuten siinä mitä kaikkea muuta voisin samaan aikaan tehdä.

Joku näsäviisas oli jatkuvasti ihmettelemässä miten kovin kummallista väkeä Hämeenlinnasta löytyy. Mitä vielä, oli siellä joku Hyvinkäältäkin!

Painoa oli pakko siirrellä jalalta toiselle. Jano ja nälkäkin onneksi unohtuivat neljännen jonotustunnin alkaessa. Ei tarvinnut enää asettaa välitavoitteita.

Jääkiekko tai yksi jääkiekko-ottelu menettivät merkityksensä. Tärkeintä oli toivo siit��, että jokainen jonottaja saisi joskus vielä lippunsa. Lipusta oli tullut se Varsinainen Suuri Tavoite Elämässä.

Citymarketin henkilökunta eli hengessä hienosti mukana. Palvelu oli loisteliasta etenkin ratkaisevilla loppumetreillä, kun vihdoin tietokoneen ruudulla vilkkui punainen valo sen merkiksi, että jonkun jossakin varaamia lippuja vapautui sittenkin myyntiin ainakin muutamia. Me saimme ne!

Lipputrokarit ovat urheiluviihteen syöpä. Tikettejä kasapäin hamuavat keinottelijat vievät ne kädestä rehellisiltä faneilta, joille on tässäkin finaalisarjassa myyty aivan liian usein eioota. Torstainakin on turha tulla tyrkyttämään mustanpörssin lippua. Jos jään ilman, juhlin Kerhon voittoa kotikatsomossa.

Päivän lehti

28.3.2020