Uutiset

Elämän paras palkinto

Kuvittele, miltä tuntuisi, jos vakavasti sairaana saisikin uuden mahdollisuuden elämään? Riihimäkeläisen Raimo Laineen ei tarvitse kuvitella. Hän tietää omasta kokemuksesta.

– Olen loppua tehnyt jo yhden kerran, mutta siitä nousin, Laine hymyilee.

Laineen pelasti tuntemattoman luovuttajan lahjoitus – siirtomaksa. Ennen elinsiirtoa erilaiset tulehdukset ja syöpä olivat vieneet miehen todella huonoon kuntoon kymmenien vuosien aikana.

Elämä kuitenkin sujui lääkkeiden kanssa joten kuten.

– Vähitellen alkoi riski maksasyöpään olla niin suuri, että ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin elinsiirto, Laine kertoo.

Leikkaus tehtiin jouluaattona. Toimenpide oli rankka, mutta toipuminen lähti sujumaan hyvin. Muutaman viikon kuluttua elinsiirrosta Laine pääsi kotiin.

Puolentoista vuoden kuluttua hän oli jo riittävän hyvässä kunnossa aloittaakseen nuorena jääneen urheiluharrastuksen uudestaan ja nyt 66-vuotias mies vaikuttaa olevan paremmassa kunnossa kuin moni kymmeniä vuosia nuorempi.

– Osallistuin Suomen elinsiirtoväen kisoihin ja sen jälkeen olen käynyt kisoissa jopa ulkomaita myöten, Laine hymyilee ja näyttää kisoista kertynyttä mitalijoukkoa.

Siirtoelin on suuri lahja

Elinsiirtoleikkaus voi olla rankka ja riskejäkin löytyy. Yleisintä on, että elimistö alkaa hylkiä vierasta elintä. Useimmissa tapauksissa kuitenkin elinsiirto parantaa vakavasti sairaan ihmisen elämänlaatua huomattavasti.

– Haitat on vain voitettava, Laine sanoo painokkaasti.

Mies luonnehtii siirtomaksan olevan paljon enemmän kuin vain erityinen joululahja – toinen vaihtoehto kun olisi, että elämää ei välttämättä olisi enää lainkaan.

Myös hattulalainen Merja Viinikka on yksi tuhansista elinsiirron kokeneista suomalaisista.

– Lahjan antaja ei valitettavasti voi saada palautetta, kun on jo tästä elämästä pois. Jos vain ihmiset ymmärtäisivät sen, miten elämä voi jatkua jollain toisella, hän pohtii
kiitollisena.

Myös hattulalainen Merja Viinikka on yksi tuhansista elinsiirron kokeneista suomalaisista.

– Tarkalleen ottaen numero 4064, Viinikka nauraa.

Viinikka kertoo olleensa ikionnellinen siitä, miten uusi munuainen vaikutti hänen elämäänsä. Hän luonnehtii sitä elämänsä parhaaksi lahjaksi.

– Olen miettinyt, keneltä munuainen on peräisin. Kun vain tietäisin, kenen omaisia kiittää, niin kiittäisin, hän miettii.

Työnantajien epäilty oudoksuvan

Synnynnäisen munuaisvian löytyminen 1980-luvulla oli Viinikalle melkoinen sokki, sillä hänen ensimmäinen aviomiehensä oli kuollut diabeteksen aiheuttamaan munuaisvikaan vain joitain vuosia aiemmin.

– Kun vika todettiin, ajattelin, että tämä ei voi olla totta, Viinikka muistelee.

– Se tuntui uskomattomalta. Rupesin kuitenkin järkeilemään, että onhan meillä eri syyt vian taustalla ja sen lisäksi ajan myötä hoitokeinot paranevat.

Aluksi Viinikan munuaisvika pysyi aisoissa lääkityksellä, mutta tilanne huononi vuosi vuodelta. Dialyysihoidon aikana hän pääsi elinsiirtojonoon. Siirtomunuaista nainen joutui odottamaan vain 3,5 kuukautta.

Leikkaus sujui hyvin ja munainen on toiminut mainiosti.

– Minulle sanottiinkin kerran, että olen paremmassa kunnossa kuin pariinkymmeneen vuoteen, Viinikka hymyilee.

Laine oli jo ennen elinsiirtoa siirtynyt työelämästä sairaseläkkeelle, mutta Viinikka jatkoi työntekoa leikkauksen jälkeen heti, kun se vain oli mahdollista.

Työnantajien on epäilty suhtautuvan elinsiirron läpikäyneisiin työntekijöihin karsastaen. Muun muassa eduskunnassa on keskusteltu asiasta ja otaksuttu, että työnantajat pelkäisivät elinsiirron saaneelle kertyvän sairauspoissaoloja tavallista enemmän.

Viinikka kertoo, ettei ole omalla kohdallaan huomannut työnantajan pelkäävän moista.

– Kuka tahansahan voi sairastua, hän huomauttaa.

Vertaistuen rooli tärkeä

Lammilainen Raili Havasalo puolestaan on osallistunut elinsiirtoon eri roolissa kuin Laine ja Viinikka. Havasalo luovutti toisen munuaisensa viisitoista vuotta nuoremmalle sisarelleen.

Lammilainen Raili Havasalo puolestaan on osallistunut elinsiirtoon eri roolissa kuin Laine ja Viinikka. Havasalo luovutti toisen munuaisensa viisitoista vuotta nuoremmalle sisarelleen. Markku Tanni/Häsa

Havasalo kertoo sisaruksilla olleen aina hyvät välit, mutta lahjoitus syvensi sisarusten suhdetta entisestään. Luovutus oli hieno kokemus myös hänelle.

– Kun oli seurannut sisaren sairastelua niin pitkään, niin oli todella hienoa nähdä hänen toipuvan, Havasalo muistelee.

– Hän kiitteli minua moneen kertaan, mutta ei siinä kiitosta odota. Se antoi minulle itsellenikin niin paljon ja oli jo itsessään niin hieno tapahtuma.

Sekä Laine, Havasalo että Viinikka ovat mukana Kanta-Hämeen Munuais- ja Siirtopotilaat ry:n toiminnassa. Kaikki kolme korostavat, että yhdistyksen kautta saatavalla vertaistuella on erittäin tärkeä merkitys toipumisessa.

Yhdistyksen puheenjohtaja Pertti Helminen kertoo, että yhdistyksellä on kaksisataa jäsentä, mutta lisääkin mahtuisi.
Etenkin maksasairauksista kärsivät ovat hänen mukaansa arkoja hakeutumaan mukaan, sillä muut ihmiset käsittävät maksasairaudet yleensä liiallisesta alkoholin käytöstä johtuvaksi.

– Tämä potilasryhmä kokee leimautuneensa väärällä tavalla. Maksapotilaita on paljon myös sellaisia, joiden sairaudella ei ole mitään tekemistä alkoholikirroosin kanssa, itsekin siirtomaksan saanut Helminen huomauttaa. (HäSa)

Sadat odottavat siirtoelintä

Jopa neljä viidestä suomalaisesta suostuisi elintensä luovuttamiseen lääketieteelle elinsiirtoa varten. Silti elinten luovuttajista on jatkuva pula. Tälläkin hetkellä esimerkiksi siirtomunuaista jonottaa noin 300 ihmistä, maksaa parikymmentä ihmistä ja keuhkoja tai sydäntä saman verran.

Ylilääkäri Krister Höckerstedt Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) elinsiirto- ja maksakirurgian klinikalta painottaa, että keskussairaaloiden henkilökunnalla on ratkaiseva asema elinluovutusten määrän lisäämisessä.

– Sairaalassa pitää olla elinluovutuksista vastaava lääkäri ja hoitaja. Luovutusten pitäisi kuulua normaaliin sairaalan toimintaan ja näin monessa keskussairaalassa onkin, hän kertoo.

Höckerstedt huomautta, että kyseessä on äärettömän vaikea tilanne sekä sairaalan henkilökunnalle että mahdollisen luovuttajan omaisille; usein kyseessä on aiemmin täysin terve henkilö, joka on menehtynyt yhtäkkiä.

– Kun lääkäri keskustelee sitten mahdollisesta elinluovutuksesta, se ei ole mitenkään helppo asia.

Kanta-Hämeen keskussairaalan anestesiaylilääkäri Jukka Kataja huomauttaa, ettei luovutuksen kanssa saa vitkastella.

– Toimia täytyy samana päivänä, kun potilas on todettu aivokuolleeksi. Elimet pysyvät vitaaleina tasan niin kauan, kuin potilaan sydän ja keuhkot toimivat.

Omaissiirtoja tehdään vähän

Elinluovutuksesta päätettäessä ratkaisevaa on vainajan kanta asiaan. Kanta on selvä, jos löytyy allekirjoitettu elinluovutuskortti. Kortti on 16 prosentilla suomalaisista.

Jos elintestamenttia ei löydy, kysytään lähiomaisilta, olisiko vainaja eläessään ollut luovutusta vastaan. Jos luovutukseen suostutaan, otetaan keskussairaalasta yhteyttä HUS:n elinsiirtoklinikkaan.

– Me päätämme, onko aivokuollut henkilö sopiva elinluovuttajaksi ja suoritamme elinten irrotusleikkaukset keskussairaaloissa, kertoo ylilääkäri Höckerstedt.

Pääkaupunkiseudun lähialueille elinsiirtoklinikan elinluovutusryhmä matkaa taksilla, mutta pidemmälle mennään pienkoneella. Luovutettu elin testataan ja yhteyttä otetaan sopivaan jonossa olevaan henkilöön.

– Kyse ei siis ole siirtojonosta, vaan elin annetaan hänelle, kenelle se parhaiten sopii, huomauttaa osaston ylilääkäri Martti Metso Kanta-Hämeen keskussairaalasta.

Murto-osa kaikista elinsiirroista Suomessa tehdään niin sanottuina omaissiirtoina. Omaissiirtoja voidaan käyttää vain munuaisen luovutuksissa. Metson mukaan omaissiirtojen lisääminen voisi helpottaa pulaa siirtoelimistä. Kyseessä on kuitenkin eettisesti hankala asia: ongelma piilee siinä, kuka tekee asiassa aloitteen omaiselle.

– Mukana pitäisi olla tiettyä varovaisuutta, ettei sitä koeta painostuksena. Kuitenkin aika suuresta asiasta on kyse, Metso pohtii.

Odotusajat Euroopan lyhimpiä

Suomalaisen elinsiirtotoiminnan haavoittuvuus onkin juuri siirtoelinten saatavuudessa. Odotusajat elinsiirtoon ovat Suomessa Euroopan lyhimpiä, mutta silti siirtoelintä odottaessa kuolee vuosittain pari-kolmekymmentä ihmistä. Jotkut potilaat pystyvät odottamaan uutta elintä enintään muutaman tunnin.

Kiireellisimpiä tapauksia ovat yleensä maksansiirron tarpeessa olevat potilaat. Pohjoismaissa on perustettu yhteinen järjestelmä, jonka avulla äkillisesti sairastuneen ihminen voi saada siirtoelimen mistä tahansa Pohjoismaista.

– Toistaiseksi tänä vuonna kahdeksan henkilöä Suomessa on saanut maksan tätä kautta. Se on aika suuri määrä, kertoo ylilääkäri Höckerstedt.

– Saman verran elimiä on meiltä lähtenyt tänä vuonna muihin Pohjoismaihin.

Siirtoelimen saaneista potilaista on viiden vuoden kuluttua elinsiirron tekemisestä elossa yli 80 prosenttia ja kymmenen vuoden kuluttua noin 70 prosenttia.

Suomessa Pohjoismaiden ensimmäinen maksansiirto

– Vuonna 1902 itävaltalainen lääkäri siirsi koiran munuaisen toiseen koiraan – munuainen tosin toimi vain joidenkin tuntien ajan.
– Munuainen siirrettiin ihmiselle ensimmäisen kerran Venäjällä vuonna 1933. Kului kuitenkin parikymmentä vuotta, ennen kuin elinsiirrosta kehittyi varsinainen ihmisen hengen pelastava menetelmä.
– Suomessa tehtiin ensimmäinen munuaissiirto vuonna 1964, ensimmäinen maksansiirto vuonna 1982 (kyseessä oli myös Pohjoismaiden ensimmäinen maksansiirto), ensimmäinen sydämensiirto vuonna 1985 ja ensimmäinen keuhkonsiirto vuonna 1990.
– Elinsiirtojen lisäksi Suomessa tehdään kudossiirtoja silmän verkkokalvoille tai haiman saarekesoluille.

Lähde: www.roche.fi, ylilääkäri Krister Höckerstedt