Uutiset

Emme kaikki ole demareita

Toimittajapuolue oli kunnallisvaalien suuri voittaja Hämeenlinnassa. Radio Hämeen toimittaja Aarne Kauranen sai demariryhmään uusiksi tovereikseen Hämeenlinnan Kaupunkiuutisten toimittajan Iisakki Kiemungin ja Hämeen Sanomien Pekko Oksasen. Onneksi ”meitä” ei ollut useampia ehdokkaina. Varmaan se neljäskin olisi valittu.

Hyvinvointivaltiosta tykkäävät kaikki eli vanhan sanonnan mukaan kaikkihan me olemme sosiaalidemokraatteja. Selvyyden vuoksi: kaikki me toimittajat emme ole demareita.

Pitäiskö nyt siis olla iloinen ja ylpeä, kun kansa luottaa ”meihin”? Katin villat. Kaikki kunnia Arskalle ja kumppaneille, mutta ehkä äänestäjillä vain ei ollut riittävästi mielikuvitusta.

Ainakin minua hiljaisesti hävettää. Olisi hyvä, jos kansan syvät rivit olisivat saaneet edustajiaan valtuustoon. Nyt siellä huseeraa kunnan ja muiden julkishallinnon palkollisten lisäksi toimittajia kolme kertaa aikaisempaa enemmän.

Ihan kuin meillä ei muutenkin olisi mahdollisuutta saada äänemme kuuluviin.

Eduskunnassakin toimittajia on vaikuttanut runsaasti. Viimeksi Ylen pääjohtajavalinnan yhteydessä poliitikkona sähläsi yhtiön entinen toimittaja Markku Laukkanen (kesk.).

Kerrotaan, että joissakin toimituksissa on oikein joukolla kampanjoitukin kollegoita poliitikoiksi.

Nelivuotiskausi Arkadianmäellä saattaa olla yhtä juhlaa toimittajaedustajalle, mutta etenkin hänen työtovereilleen toimituksessa.

Hyvä sentään, että virta vie toimittajia politiikkaan eikä päinvastoin. Mitähän siitäkin tulisi.

Kyvykkäimmät toimittajataustaiset poliitikot ovat yltäneet aina ylimmille palleille asti. Toimittajan luuranko löytyy niin Matti Vanhasen kuin Paavo Lipposenkin kaapista.

Kokonaan oma lajinsa ovat julkkistoimittajat, joille on varmaankin ihan yksi lysti missä roolissa he ovat julkisuudessa. Mikä tahansa uraputki kelpaa.

Eihän mikään ammatti saa olla yhteiskunnallisen osallistumisen este. Saavathan sotilaatkin äänestää ja asettua jopa ehdolle.

Toimittajilla pitäisi olla ainakin jonkinlaiset valmiudet yhteisten asioiden hoitamiseen.

Ei ole mitenkään ihmeellistä, että politiikka vetää toimittajia. Jos on valtaa edes vähäsen, sitä haluaa mieluusti lisää.

Symbioosi on selvä. Poliitikot elävät julkisuudesta. Eihän kukaan tietäisi heidän tekemisistään, jos joku ei kertoisi hölmöjäkin asioita julki. Toimittajille taas on elintärkeää saada tietoa tai edes sen murusia.

Jonkinmoinen ristiriitakin, vai pitäisikö sanoa nykymuodin mukaan: ”haaste” piileskelee raatihuoneen nurkan takana. Aina on asioita, joita poliitikot eivät keskeneräisyyteen tai muihin sen sellaisiin asioihin vedoten haluaisi suin surminkaan julki.

Kunnallispolitiikkaan heittäytyvältä toimittajalta vaaditaan rutkasti harkintaa. Roolit on osattava pitää erillään risteyskohdissa.

Tunnustan, etten ainakaan minä osaisi. Toisaalta eihän minua kaikkien osapuolten onneksi taaskaan edes pyydetty ehdokkaaksi.