Emmoja ja Chanelia

 

Sitä tuli sitten sanoitettua Vuoden biisi. En minä sinne Emma-gaalaan kyllä viitsinyt mennä paikan päälle, kun siellä kumminkin olisi tullut perämettän madonnalle orpo olo.
Sitä nyt sitten kaverit päivittelivät. Kun en mennyt.
 
En ymmärrä, miksi se ei riitä, että tekee työnsä. Miksi pitäisi kuulua hyvä veli-verkostoihin ja bilettää tiettyjen ihmisten seurassa. Ja mikä siinä pärstän saamisessa telkkariin muka on niin hienoa?
 
Minä olen erakoitunut tänne Renkoon ja sillä hyvä. Ja vaikka täällä kirjoitetaan frontside olliesta, ei tuossa hiekkatiellä paljoa sellaisia tehdä. Tai sitten menee turpa ruvelle. 
 
Tiedä sitten, tuleeko se Emma-patsas postin mukana. Että sorry nyt vaan sitten postinjakajallekin, jos on painavampi paketti. Sopiihan se pronssieukko ainakin sarviensa puolesta tänne Härkätien maisemiin. Mutta nälän iskiessä vyön alle, ei sitä Emmaa voi syödä ja rahaahan tällä musiikkialalla eivät tekijät juurikaan näe. Mutta itsepähän olen hommaan ryhtynyt, enkä kyllä päivääkään pois vaihtaisi. Paitsi ehkä sen Sauli Niinistön vaalilaulukohun.
 
Seuraavaksi olen ajatellut laajentaa repertuaariani tuonne kirjojen kirjoittamisen puolelle.  Kirjojahan sitä kannattaakin rahapulassa alkaa rustata. Paremmin taitaa tienata romanikerjäläinen Lidlin pihassa, kuin suomalainen kirjailija. Jollei satu olemaan Sofi Oksanen. Mutta hänellä on ne kamalat Harry Potter silmälasit ja minä kun istun aina alitajuntaisesti, muka-vahingossa, omien okulaarieni päälle, kas kun vihaan silmälaseja. 
 
Mainio kuusivuotias tyttäreni kysyi jokin aika sitten minulta, että onko se totta, että siat tapetaan niin, että niiden suuhun työnnetään omena ja sitten ne tukehtuvat siihen. Loistava kysymys, loistavaa ajatuksen juoksua. Silloinhan kiitospäivän kalkkunatkin tapetaan työntämällä niiden vatsaan lihaliemellä kostutettuja ranskanleipäkuutioita ja lehtiselleriä. 
 
Joskus olen maininnut, ettei minua täältä kotiovelta kukaan mies tule hakemaan, mutta nyt joudun sitten syömään senkin lausahduksen.
 
Yhtenä iltana nimittäin ilmaantui oikein kaksi kosijaa yhtä aikaa. Ensin tuli yksi heppu tulppaanien kera ja viisi minuuttia myöhemmin toinen ja oikein Chanel 5–parfyymin kanssa. Minä en ollut kutsunut kumpaakaan, mutta keitin toki kahvia ja koetin pitää yllä edes jonkinlaista keventävää keskustelua siinä sangen kummallisessa tilanteessa. Ukkelit istuivat vastakkain ja kyräilivät toisiaan.
 
Tilanne oli piinallinen, eikä kumpikaan ukkeleista voinut luovuttaa ja lähteä ensiksi. Kahvipannu tyhjeni ja ukot sen kuin istuivat. Ja sitten… kuin jostain sanattomasta sopimuksesta, molemmat herrat päättivät lähteä yhtä aikaa. Mutta onpahan nyt sitten Chanel vitostakin jättimäinen puteli. Suihkutan sitä joka aamu, ennen kuin menen ruokkimaan kanani. 
 
Seurustelen muuten nyt sen tulppaanimiehen kanssa. Eli miehet, ostakaa naisillenne kukkia!
 
Se alakerran käytävänmatto, josta minulla on tapana puukolla leikata kissan ripuloima kohta pois, on taas lyhentynyt. Kaippa se ennen kesää on suikaloitu olemattomiin, mutta kun ei niitä mattoja talviolosuhteissa oikein voi pestäkään. 
 
Kyllä olen katunut sen viidennen kissan ottoa. Mutta nyt se taitaa olla ilveksen kidassa ja samaiseen kitaan voisin omakätisesti työntää muutaman muunkin katin. Eikä tarvitse eläinsuojeluihmisen nyt soittaa, niin kuin silloin, kun minulla oli se vaskitsa lemmikkinä. Luiro asui terraariossa ja voi hyvin, mutta lopulta toki vapautin sen luontoon.
 
Arvatkaapas mitä olen ajatellut tehdä juuri ennen kuolemaani, sitten kun se joskus koittaa? Avaan sen sanaisen arkkuni…