Kolumnit Uutiset

En ihan jaksaisi vielä murehtia tulevasta eläkkeestäni

Tein ratkaisevan päätöksen jatkaakseni töissä mahdollisimman pitkään jo nuorena.

En jatkanut vuosisataista Lahden suvun maalariperinnettä. En halunnut hengittää myrkkymaaleja ja rikkoa olkapäitäni. Olin ihan liian mukavuudenhaluinen niin raskaaseen ja kuluttavaan työhön.

Jos joku kysyy, miksi minusta tuli toimittaja, niin rehellinen vastaus kuuluu: laiskuuttani. Kaikki höpinät muka yhteiskunnallisten asioiden tai ilmiöiden kiinnostavuudesta tai halusta tavata erilaisia ihmisiä ovat silkkaa puppua.

Jatkan, mikäli terveyttä siunaantuu, mielelläni töissä ihan niin kauan kuin sitä vain riittää. Se taas on kokonaan toinen juttu. Moni työtönhän jaksaisi töissä mieluusti tosi pitkään, jos siihen vain olisi mahdollisuus.

Olen 54-vuotiaana todennäköisesti paremmassa kunnossa kuin koskaan. Oma isäni oli lähes saman ikäisenä jo työkyvyttömyyseläkkeellä.

Meitä 1960-luvulla syntyneitä edeltäneen sukupolven miehet elivät lapsuutensa ja nuoruutensa paljon niukemmissa oloissa kuin me, he menivät monet töihin vähän yli 10-vuotiaina. He kokivat sodan helvetin.

He olivat täysin valmiita poistumaan työelämästä vapaalle ainakin 10–20 vuotta nuorempina kuin me. Silloin yleisen eläkeiän olisi pitänyt olla 55 tai 60 vuotta. Nyt on ihan turha valittaa, jos eläkeikä vähän nousee. Se kun on ihan oikein.

Kaivoin esille viimeisimmän työeläkevakuuttaja Ilmarisen työeläkeotteen. Tienasin ensimmäiset markkani 1970-luvun lopulla maalaushommissa, ensin isän apupoikana ja sitten tehden omia urakoita. Nuo tilit eivät eläkettä kartuta, koska kuittasin ne alle 23-vuotiaana.

Olin inhimillisesti katsottuna hyvin varhain urani huipulla, kun maalasin 17-vuotiaana Koskuen kyläkirkon kattoa.

Lupaava maalariura oli hilkulla, mutta kohtalo, uteliaisuus ja halu lähteä kotilakeuksilta puuttuivat peliin.

Työeläkeote paljastaa, ettei se rahallisesti ainakaan kovin kannattavaa aluksi ollut. Maalarina tienasin huomattavasti paremmin kuin sanomalehti Ilkan toimitusharjoittelijana. Työskentely ensimmäisessä lehtityössäni kartuttaa tulevaa kuukausieläkettäni peräti viiden euron verran.

En jaksa murehtia vielä omaa eläkettäni tai eläkeikääni, mutta vielä vähemmän jaksan kuunnella sellaisten valitusta, jotka eivät itse vaivaudu yhtään huolehtimaan kunnostaan.

Sekin pitää tosin muistaa, että hyväkuntoisena jaksaa ajaa myös itsensä tosi pahasti piippuun, jos sikseen on.

Aktiivinen ja joskus jopa pakollinen luopuminen edistää työssä jaksamista.

Esimiesasemaa arvostetaan, sitä tavoitellaan, mutta kovin moni ei ole valmis luopumaan siitä suin surminkaan.

Paras työnantajani minua koskenut päätös oli se, etten ole enää kenenkään esimies, mutta silti lähinnä oman itseni pomo. Muut ovat työpaikalla tänään palaveripöydässä varmaan ihan samaa mieltä.