Uutiset

Enska on hikisen hauskaa

Pois alta risut, männynkävyt ja ennakkoluuloiset moottoriurheilun vastustajat! Moottoripyöräily metsässä ärsyttää. Olen tavan takaa löytänyt myös itseni kauhistelemasta metelöintiä ja luonnonvarojen tuhlausta.

Ettei vain olisi niin, että jos itsellä ei ole koskaan hauskaa, niin sitä ei saisi olla muillakaan.

Piintyneimmänkin hikiliikunnan ystävän on pakko tunnustaa: enduro on urheilua ja vieläpä parhaasta päästä.

Ja sitäpaitsi: enska on hauskaa! Syke nousee ja hiki lentää.

Maailma unohtuu

Maailma ulkopuolella unohtuu, kun istun täysissä ajovarusteissa KTM 450 EXC:n satulassa. Eikä se muuten meteliäkään pidä, matalaa murinaa vain.

Onpa ohjaustanko hurjan leveä. Noista sarvistako pitäisi pidellä kiinni, jotta pysyisin satulassa? Kaksi punaista nappulaa tulee tutuksi: on ja off.

Takapuoli on topattu kunnolla, koska kuulemma muuten lähtee nahka. Vanhana pyöräilijänä olen onneksi riittävän parkkiintunut.

Entäs vaihteet: enhän saa edes saapasta vaihdevivun alle, jotta saisin ajon aikana isompaa pykälään.

Opaskuskina toimiva hämeenlinnalainen Ari Rytkönen valistaa, että pärjään metsässä ykkösellä ja kakkosella.

Ari kysyy, että olenhan ajanut moottoripyörällä.

– En tietenkään ole. Mitä nyt joskus kauan sitten kaksitahtisella, satapiikkisellä katupyörällä. Myöhemmin selviää, miksi Ari oli aavistuksen huolissaan.

Liikkeellelähtö onnistuu kohtalaisesti, vaikka pyörä pitääkin saada heti startissa kääntymään menosuuntaansa.

Ari ajaa edellä ja näyttää ajoreitin. Sen kun vaan ajelen rennosti perässä. Ai rennosti? Tämäkö helppoa? Miksiköhän oli niin tärkeää, että vakuutukset ovat kunnossa?

Kapeaa uraa

Poikkeamme kauhukseni heti kohta leveältä paanalta kapealle väylälle, jossa on takapyöränlevyinen lumeen ajettu ura.

Pyörä sammuu heti käännöksessä paksuun lumeen, kun en uskalla antaa kaasua riittävästi, mutta sähköstartti pelastaa. Ei muuta kun reilusti hanaa, niin kyllä lähtee – käsistä! Tai ei ihan, kun opin tavoille.

Edellä ajava Ari vilkuilee ensin huolestuneena peräänsä ja pysähtyessämme kysyy jotakin. En kuule kypärän sisälle. On sitä paitsi jo hirveä hinku eteenpäin.

Seuraavien minuuttien aikana nuorrun ainakin 25 vuotta. Pyörä kulkee urassa komeasti. En muista milloin minulla oli edellisen kerran näin hauskaa.

Pois turha puristus

Ensimmäisellä pysähdys- ja kuvauspaikalla enskakokeilun (ja Arin) isä Esa Rytkönen kysyy miltä tuntuu. En osaa sanoa paljon mitään. Olen mykistynyt. Nenäliina on tarpeen. En pyyhi kyyneliä kuten etukäteen uumoilin, vaan vuotavan nenäni.

Tilitän, että käsillä ei ajaessa ilmeisesti kannata puristaa koko ajan hirveästi. Kun ensipelko on hellittänyt, ymmärrän, että pyörä pysyy hallinnassa repimättäkin.

Urassa ajo jalat tapeilla ei ensikertalaiselta onnistu. En edes yritä. Varmistelen tasapainoa jaloilla, koska olen tv:ssä nähnyt jopa Mika Aholan ja muiden mestareiden tekevän niin. Ajatus Aholan ja kumppaneiden vauhdista naurattaa.

Eipä auta hirveästi naureskella. Kerran pari jalka sieppaa kiinni uran oheen ja mielessä käy kauhukuva yliajetusta jalasta. Onneksi on turvasaappaat! Keskittyminen on kaiken a ja o. Opin pitämään toista jalkaa välillä tapilla, niin röykyt eivät rynkytä selkään niin ilkeästi.

Nelitahtinen vastaa kurveissa ihanasti kaasuun!

Vain kerran kumoon

Ajolenkin loppupuolella jään kiinni jyrkkään ja jäiseen ylämäkeen. Pyörä sutii tyhjää. On pakko rauhassa lasketella tasaisemmalle, jotta saan uuden vauhdin. Ja taas hanaa. Kone vääntää kuin tauti.

Myöhemmin samassa kohdassa nyykähdän kumoon. Vaistomaisesti nostan pyörän pystyyn ja matka jatkuu. Pitipähän kokea sekin. Etukäteen laskin, että ainakin kerran tai kaksi saan keräillä itseni syvältä lumihangesta.

Reilusti yli satakiloinen pyörä on ajaessa äärimmäisen kevyen tuntuinen. Se kääntyy näppärästi eikä haittaa, vaikka puu tuntuu välillä kasvavan keskellä uraa. Pyörällä pääsee kallistellen kapeistakin rakosista.

Ylämäet ovat yhtä juhlaa. Kerta kerran jälkeen ainakin kuvittelen ajavani niihin kovempaa.

Todellisuus on karu: runsaan tunnin ajon jälkeen huomaan edenneeni metsässä kokonaista 11,8 kilometriä. Ei siis mitään hurjastelua, vaan hikistä vääntöä.

Alamäet ajan varovasti. Niissä on ilmeisesti etua jonkinmoisesta maastopyöräilykokemuksesta. Etujarrulla menoa hilliten laskettelu sujuu juohevasti.

Hiki höyryää

Lenkin jälkeen hiki höyryää ja kropassa tuntuu sopivasti, mutta mitään ihmeempiä kolotuksia ei ilmene, ei edes seuraavinakaan päivinä.

Laji on hieno, mutta ei ehkä sovi – anteeksi vaan – hienoperseille.

Ai miksiköhän Ari Rytkönen oli huolestunut? Ajoin hänen pyörällään. (HäSa)

Tilaisuutta ei voinut vastustaa

Hämeenlinnalainen Esa Rytkönen oli luvannut pyörän, turvavarusteet ja opastuksen. Tarjoukseen oli melkein pakko tarttua, vaikka kieltämättä etukäteen hirvitti ja ambulanssin tilaaminenkin oli mielessä.

Rytkösen pontimena oli Hämeen Sanomien mielipidepalstalla käyty keskustelu moottoriurheilusta. Hän halusi antaa moottoriurheilun vastustajalle tilaisuuden saada lajiin tuntumaa. Nyt se on käytetty.

Päivän lehti

28.11.2020

Fingerpori

comic