Kolumnit Uutiset

Erityisryhmien yksinoikeudesta hyvinvoinnin lähteeksi

Kevät tarjosi uskomattoman hienon ulkoilureitin keskellä Vanajavettä, Hattulanselällä. En kuitenkaan saanut juosta yksinäisessä autuudessani. Huomasin noin kilometrin päässä jäälakeudella ihmisen, joka lähestyessään tarkentui kahdeksi eläväksi olennoksi. Hihnassa temmelsi koira.

Ehdin muutaman minuutin pohtia, pitäisikö minun tervehtiä. Minulla ei ole koiraa inhimillisen vuorovaikutuksen välikappaleeksi.

Tein ratkaisuni. Arvioin vektorikulmat ja kohtaamislinjat: valitsin juuri sellaisen juoksusuunnan, jotta vältyin katsekontaktiin johtavalta suoralta kohtaamiselta.

Aurinkoinen kevätpäiväkään ei saanut minua luopumaan synkästä yksityisyydestäni, siitä, että olisin jakanut aurinkolasieni takaa parin sanan verran ystävällisyyttä ympäristööni.

Mikä siinä tervehtimisessä voi olla niin vaikeata? Eihän se maksa mitään ja saattaa tuottaa arvaamatonta iloa.

Ilmajoen Alajoella viivasuora tie halkoo peltomaisemaa. Keskellä rannatonta lakeutta tuli vastaan toinen lenkkeilijä. – Ei, en karannut lumihankeen.

Koska viiteryhmä oli sama, oli luontevaa tokaista hämäläisittäin moro! ja saada vastaukseksi: ”Ristus ku tuuloo vilipoosta.”

Tervehtimiskulttuuri pitäisi pikaisesti elvyttää etenkin uusilla asuinalueilla. Morjestamisen renessanssiin ei tarvita edes EU:n sosiaalirahaston myöntämää muhkeaa hankerahoitusta projektipäällikköineen ja seurantajärjestelmineen.

Paljon puhuttu yhteisöllisyys lisääntyisi kuin vahingossa. Ihmisten olisi helpompi elää, eikä tarvitsisi niin kamalasti ahdistua siellä omassa lokerossa. Lääkkeitäkin säästyisi ja hoitokustannuksia.

Erityisryhmät, kuten hiihtäjät Lapissa, moottoripyöräilijät, rekka- ja bussikuskit ja kilpapyöräilijät tervehtivät usein toisiaan riippumatta siitä, tuntevatko toisensa.

Muistan, miten se on tähtihetki nuorelle kevarikuskille, jos joku oikea motoristi moikkaa ison pyörän selästä.

Kaupan kassaa me katsomme vähintäänkin kieroon, jos hän ei tervehdi ystävällisesti, mutta emme suinkaan välttämättä anna silloin aina ystävällisyyttä vastalahjaksi. Ihan kuin se olisi meiltä pois.

Suorastaan merkkitapaus kaupungissa on, jos bussikuski tervehtii matkustajia ja vieläpä ystävällisesti.

Muutettuani Hämeenlinnaan noin 23 vuotta sitten mietin, onkohan tervehtiminen kaupungissa sosiaalisen aseman eli nokkimisjärjestyksen määrittelyn väline. Sellaisetkaan ihmiset, joiden kanssa olin ollut toistuvasti tekemisissä, eivät välttämättä suinkaan tervehtineet kadulla vastaan tullessaan. Olisiko minun ollut vain pontevasti huudettava päivää! herra/rouva merkittävä vallashenkilö saadakseni ehkä vastaukseksi armollisen nyökkäyksen? Niin taisin tosin tehdäkin.