Uutiset

Estonia rikkoi suomalaisen lintukodon

Matkustajalautta Estonian uppoaminen Itämerellä 28. syyskuuta vuonna 1994 vaati 852 ihmisen hengen. Uhreista valtaosa eli yli 501 oli ruotsalaisia, 280 virolaisia ja kymmenen suomalaisia. SPR:n psykologien valmiusryhmän vetäjä ja perustaja, Helsingin yliopiston dosentti Salli Saari oli organisoimassa suuronnettomuuteen osallisina olleiden ihmisten henkistä kriisiapua paikan päällä.

Estonian onnettomuudessa kriisiapua oli antamassa 40 psykologia. Töitä tehtiin 24 tuntia vuorokaudessa kahden viikon ajan. Ponnistus oli valtava.

– Suomi pääsi Estoniasta loppujen lopuksi vähällä. Ruotsalaisille Estonia jätti avoimet haavat ei vain sen takia, että uhreista niin moni oli ruotsalaisia, vaan sen takia, että maassa ei osata kohdata kärsimystä. Ruotsissa Estonian psykologinen jälkipuinti jäi kesken. Siksi omaiset ottavat varmasti taas onnettomuuden kymmenvuotispäivänä puheeksi Estonian hylyn nostamisen.

Kun Estonia upposi, joutuivat suomalaiset kriisiryhmät kovan paikan eteen.

SPR:n psykologien valmiusryhmä oli perustettu maahan vain puolitoista vuotta aikaisemmin ja Traumaterapiakeskus oli vasta puolivuotias. Suomessa oli kuitenkin jo ehditty luoda 150 kriisiryhmän toimiva verkosto ja saatu kokemuksia suuronnettomuuksien uhrien auttamisesta.

On kohtalon ivaa, että valmiusryhmän psykologit pääsivät ”kuivaharjoittelemaan” suurta laivaonnettomuutta vain puolta vuotta ennen Estoniaa, kun Sally Albatross sai pohjakosketuksen ja sen liki 1 300 matkustajaa jouduttiin evakuoimaan. Myöhemmin laiva upposi.

– Estonia olisi voinut tapahtua jo puolta vuotta aikaisemmin.

Muistivälähdykset auttajien kiusana

Kun Estonia upposi myrskyävällä merellä, oli sen lähellä neljä matkustaja-autolauttaa. Ensimmäisenä paikalle ehti Mariella vain alle tunti onnettomuuden jälkeen. Mariella pelasti 15 onnettomuudessa hengissä selvinnyttä ihmistä. Kaikkiaan Estoniasta pelastui 137 ihmistä.

Traumapsykoterapeutti ja SPR:n psykologien valmiusryhmän jäsen Eija Palosaari vietti Mariellalla kaikkiaan kaksi viikkoa antamassa pelastustöihin osallistuneille kriisiapua. Palosaari väitteli työntekijöiden henkisestä selviämisestä viittä vuotta myöhemmin.

– Estoniasta teki ainutlaatuisen onnettomuuden valtavat mittasuhteet. Henkiseen auttamiseen ei oikein osattu vielä suhtautua, sillä ajatus oli uusi. Tänään avusta ajatellaan jo aivan eri tavalla. Estonia valmisti maaperän kriisiavun kehittymiselle Suomessa, mutta ei suinkaan aloittanut sitä. Siihen meillä oli jo olemassa välineet ennen Estoniaa, Palosaari korostaa.

Kun Palosaari saapui laivalle, olivat sen työntekijät järkyttyneitä ja väsyneitä, sillä he olivat joutuneet keskelle suuronnettomuutta kylmiltään. Kun Mariella tuli paikalle, meressä oli vielä pelastuslauttoja ja elämästään taistelevia ihmisiä. Silti läheskään kaikki pelastustöihin osallistuneet eivät olleet motivoituneita kriisiapuun. Suhtautuminen muuttui, kun he saivat tietää, mistä oli kyse.

Kriiseissä hyvin yleiset muistivälähdykset, ns flashbackit, hämmensivät monia. Kosketuksen, äänen tai vaikka hajun laukaisemat muistikuvat saattoivat tulla vasta päivien kuluttua itse onnettomuudesta.

– Kun työntekijät saivat kuulla, että välähdykset ovat elämää suojaavia, terveitä reaktioita ja että ne liittyvät onnettomuuteen, oli helpotus suuri. Meidän kriisityöntekijöiden tehtävä oli auttaa ihmisiä kohtaamaan mielen tarjoamat kuvat. Kun niitä uskaltaa katsoa, aika haalistaa ne ja lopulta ne häipyvät kokonaan.

Henkistä hätää oli myös maissa

Eija Palosaari yllättyi tutkimuksensa aikana monta kertaa. Auttajat eivät esimerkiksi lisänneet alkoholinkulutustaan onnettomuuden jälkeen, vaan päinvastoin vähensivät sitä. He halusivat olla kykeneviä selviytymään, jos joutuisivat uudestaan suuronnettomuuteen.

Estonia opetti myös sen, ettei kriisistä selviäminen katso sukupuolta.

– Usein sanotaan, että naiset selviävät helpommin, koska he kykenevät näyttämään tunteensa helpommin. Kun tutkin Estonian auttajia huomasin kuitenkin, että sekä mies että nainen pähkäilivät yhtä lailla tapahtunutta mielessään. Eniten auttoi se, että saattoi olla saman kokeneiden seurassa.

Kriisiavussa ei Eija Palosaaren mielestä voi valikoida autettavia. Aina eivät juuri ne puuronsilmässä olleet tarvitse yhtä paljon apua kuin tilanteen välttäneet. Esimerkiksi Estonian tapahtumasta kärsivät henkisesti paljon myös ne työntekijät, jotka olivat syystä tai toisesta maissa juuri silloin.

Palosaari sanoi huomanneensa, että laivassa mukana olleet auttajat saivat enemmän fyysisiä oireita, kun sitten taas maihin jääneet kärsivät tilanteesta henkisesti. Oireita saivat yllättäen myös ne, joilla ei ollut minkäänlaista yhteyttä Estoniaan.

– Sisämaan sairaaloihin tuotiin ihmisiä sydänoireiden takia Estonian jälkeen. He eläytyivät onnettomuuteen niin vahvasti, että alkoivat oireilla fyysisesti.

Estonia avasi tietä

Estonia nostatti henkisen auttamisen merkityksen kertaheitolla kaikkien huulille. Vaikka kriisiapu olikin Suomessa jo kantimissaan ennen Estoniaa, sai se tapahtuneesta vauhtia. Vajaassa vuodessa onnettomuuden jälkeen maahan oli syntynyt täysin poikkeuksellisen kattava kriisiryhmien verkosto. Tänään perästi yli 90 prosentissa Suomen kunnissa on tarjolla kriisiapua.

Estonian jälkeen kriisiapua on tarvittu Suomessa usein. Valtakunnallinen SPR:n psykologien valmiusryhmä on osallistunut yli 20 suuronnettomuuteen ja paikalliset kriisiryhmät ovat antaneet Suomen eri puolilla tuhansia kertoja arkisempaa apua milloin itsemurhan tehneiden omaisille tai liikenneonnettomuudessa mukana olleille.

Katastrofit eivät ole kiertäneet kymmentä vuotta Suomea. Päinvastoin, välillä tuntuu, että katastrofi on seurannut toinen toistaan. Kaikkein kirvelevimmät haavat suomalaisiin on Salli Saaren mielestä jättänyt Konginkankaan maaliskuinen bussionnettomuus. Bussionnettomuudessa kuoli 23 ja loukkaantui 15 ihmistä.

– Konginkankaan onnettomuuden uhrien ja loukkaantuneiden omaisten auttaminen jatkuu yhä edelleen. Halusimme SPR:ssä kokeilla, kuinka suuri avun tarve on. Valtaosa omaisista ja loukkaantuneista osallistui kesäkuussa järjestettyyn ryhmäistuntoon. Seuraavan kerran istunto on lokakuussa.

Estonian jälkeen kriisiapua annettiin kaksi viikkoa. Osa työntekijöistä tarvitsi ohjattiin sen jälkeen vielä pitemmäksi ajaksi hoitoon. Nykytietämyksen valossa apua pitäisi tarjota kaikille pitempään. Ongelmana on kuitenkin rahoituksen järjestäminen. Konginkankaan onnettomuuteen osallistuneiden kokeilun kustantaa SPR.

– Toivottavasti saamme rahoituksen järjestetyksi. Ihmisiä ei saisi jättää henkisesti yksin juuri silloin, kun he ovat haavoittuvimmillaan.

Estoniasta olisi jo syytä irrottaa

Niin Salli Saari kuin Eija Palosaarikin ovat sitä mieltä, että Estonian onnettomuudesta kannattaisi jo irrottaa ote. On ymmärrettävää, että Estonia muistetaan vielä onnettomuuden kymmenvuotispäivänä, mutta sen jälkeen muiston pitäisi jo alkaa haalistua.

– Luojan kiitos. Ihmisen mieli on sillä tavalla rakennettu, että se unohtaa tällaiset asiat. Asioihin takertuminen ei kannata. En usko, että Estoniaa muistetaan enää tässä mittakaavassa, kun onnettomuudesta on kulunut 20 vuotta.

Suomessa otteen irrottaminen voi vielä onnistua, mutta Ruotsissa Estonia muistetaan vielä pitkään. Tällä viikolla Ruotsissa alettiin puuhata Estonian keulavisiirille museota. Estonian haavat ovat auki vielä pitkään.

SAILA KARPIOLA

Päivän lehti

28.5.2020