Kolumnit Uutiset

Että saisimme olla rauhassa

Nuori maahanmuuttajanainen kävelee vastaan suojatiellä. Ketään muuta ei näy. Sekunnin puolikkaan verran mietin, mitä hän minusta ajattelee. Päätän väistää reilusti ja antaa tilaa, että hän saisi olla rauhassa, eikä ainakaan säikähtäisi.

Tiedän hahmoni karuuden. Parturissa käynnin jälkeen säikähdän itsekin peilikuvaani.

Mitäpä muuta ihminen kaipaa enemmän kuin rauhaa. Se on perusoikeus, suunnilleen sama asia kuin turvallisuus, jota ihmisillä ei läheskään aina ja kaikkialla ole. Tänäänkään.

Unohdetaan kuitenkin ääritapaukset, sodat ja maailman melske – mielemme rauhoittamiseksi.

Suomalainen tapa jättää bussipysäkillä reilusti tilaa kanssaodottajille on rauhan hakemista ja huomaavaista jakamista. Bussissa taas hajaudumme kukin tahoillemme.

Junassa matkustamisessa on parasta, kun saa yleensä olla rauhassa ulkomaailmalta. Silkkaa sanatonta rauhaa on yksinäinen auto- tai pyörämatka ilman kännykkää.

Rauha voi kaatua ihanasti rymisten päälle aivan oudossa paikassa tai kaupungissa, missä kukaan ei tunne.

Pieni ihmismieleen tunkeva sotatila ja samalla suuri rauhattomuus voivat asua hyvin arkisissa asioissa. Rauha määritellään aina suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön.

Eräältä koulupojalta kysyttiin, mikä on parasta lukiossa. Vastaus: se, kun nyt koulussa saa olla ensi kertaa rauhassa.

Moni syrjäytyneeksi luultu nuorimies saattaakin ehkä haluta olla vain omissa oloissaan.

Mitä satavuotias sanoi karattuaan hoitokodista? – Eikö minulla ole jo oikeus olla rauhassa ja päättää omista asioistani.

Aina emme kenties edes tiedä tarvitsevamme rauhaa. Rauhattomuus kiehtoo, vie mukanaan, jonnekin. Suunnalla ei ole väliä, kunhan on se liike.

Sitten tavallisesta arkipäivän rauhasta vieraantunut menee retriittiin, kenties jopa niinkin outoon paikkaan kuin metsään ja sitten, kun rauha ei ehkä puun takaa löydykään, lopulta lääkärin kautta apteekkiin: otetaan rauhoittavia, kemiallista rauhaa.

Melkein kauneinta, mitä ihmisestä voi sanoa on: hän pääsi rauhaan. Se sanotaan yleensä juhlallisesti vasta muistolauseissa. Pääsisinpä jo eläissäni!

Taas ja jälleen kerran voi vain toivoa, että sanat sanottaisiin silloin, kun kohde on ne kuulemassa.

Päättäkää itse, mikä on kaikkein kauneinta ja sanokaa se tänään läheisellenne. Ehkä hän kuuntelee.