fbpx
Uutiset

Ettet häpeä, senkin hävytön!

Tämänpäiväisessä lehdessämme teologian maisteri, kouluttaja Ben Malinen kertoo häpeän synnystä ja ihmisten eri tavoista kohdata häpeä.

Istuessani viime perjantaina hänen luennollaan kaksi tuntia aloin miettiä tilanteita, joissa elämässäni olen tuntenut häpeää. Löytyihän niitä.

Ensimmäiset muistikuvani häpeän tunteesta ovat luonnollisesti lapsuudesta.

Alle kouluikäisenä, ehkä noin kuuden vanhana, hypin pihalla narua. Hyppyjä tahdittaakseni lauloin tuttua lastenlaulua “Autolla ajetaan varo-varovasti…”. Tosin, itseäni vanhempi naapurintyttö oli opettanut lauluun aivan toisenlaiset sanat, joita kailottelin suureen ääneen kaiken kansan kuulleen.

Nuo sanat kuuli avoimesta ikkunasta myös äitini, joka pyyhälsi salamana pihalle ja alkoi huutaa kuin hyeena. Itkin ja häpesin, vaikken käsittänyt, mitä olin tehnyt väärin, eikä hänkään pystynyt sitä minulle ymmärrettävästi selittämään.

Vasta myöhemmällä iällä, kun ymmärrys karttui, tajusin, että tytön opettamat laulun sanat olivat mitä rivoimmat. Nyt jo asialle voi nauraa, mutta silloin tuntui, että olin menettänyt kasvoni loppuiäkseni.

Eipä silti, häpeä oli norsunkokoinen lapsena myös silloin, kun kiukuteltuani jouluaattona pukki toikin lahjojen sijasta risuja. Lahjat seurasivat onneksi pian perästä.

Teini-iässähän sitä häpeää vähän kaikkea -!qomaa ulkonäköä, ekoja menkkoja, poikien kopelointiyrityksiä, huonoja koetuloksia koulussa, noloja viinakokemuksia.

Nämä kaikki ovat hyvin pinnallisia häpeäkokemuksia verrattuna siihen, mitä jotkut jo siinä iässä saattoivat joutua häpeämään ja mihin se heidän elämässään johti.

He saattoivat hävetä vanhempiensa köyhyyttä tai alkoholismia, mahdollisesti perheväkivaltaa, ja olivat ehkä siksi niitä luokan hiljaisia vetäytyjiä. Heistä tuli kuitenkin koulukiusattuja, ja he pakersivat kouluvuodet läpi ilman ystävän ystävää. Kuka tietää, millä mallilla heidän elämänsä on nyt. Toivottavasti paremmalla.

Nyt tunnen häpeää siitä, että joskus yhdyin heidän pilkkaajiensa kuoroon.

Aikuisiällä huomasin tuntevani häpeää hyvin yllättävästä asiasta -!qtyöttömyydestä.

Työttömyyttä osui kohdalleni verrattain pieni pätkä, mutta silti sen mukanaan tuoma häpeän määrä tuntui suurelta ja henkisesti raskaalta.

Kun jäin työttömäksi media-alalta, minulla oli onneksi kädet täynnä kaksosvauvojen hoitoa, joten en aluksi kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Enkä ehkä olisi kiinnittänyt muutoinkaan, elleivät ulkopuolisten reaktiot olisi olleet niin tyrmääviä.

“Mitä teet työksesi?”, joku saattoi kysyä. “Olen työtön”, vastasin. Sen jälkeen ei enää ollutkaan mitään keskusteltavaa, tai vastapuoli alkoi puhua säästä.

Me kaikki häpeämme jotakin, pieniä tai isoja asioita. Kaikkea ei voi edes sanoa ääneen. Hävetkäämme yhdessä – aamen.

Menot