Euroalue tiivistyy vain kriisien kautta

 

Eurojärjestelmän ongelmat korostuvat nyt, kun EU:n kriisimaiden ja vahvojen valtioiden kuten Saksan taloudet kulkevat yhä enemmän eri tahtiin.
 
Esimerkiksi Espanja tarvitsee elvyttävää rahapolitiikkaa talouskasvunsa vauhdittamiseksi ja yli 20 prosentin työttömyyden alentamiseksi.
 
Saksassa talous kasvaa vauhdilla, inflaatio kiihtyy, kun palkkamaltti hyvässä työllisyystilanteessa pettää.
 
Saksan taloudelle olisi eduksi, että Euroopan keskuspankki nostaisi korkoa ja tiukentaisi rahapolitiikkaa. EKP ei kuitenkaan voi käyttää näitä keinoja tehokkaasti, jos lainkaan, koska Espanjalle, Italialle, Kreikalle ja Portugalille koronnosto ja rahapolitiikan kiristäminen olisi myrkkyä ja veisi eväät talouskasvulta.
 
Tuo valuvika on tiedetty, mutta eväät sen korjaamiseksi kestivät. Vasta syvän kriisin kautta saatiin päätöksiä tiukemmasta euroalueesta. 
 
Sen avulla kriisimaiden talouksia kyetään kontrolloimaan ylikansallisesti, tukemaan vakuusrahastojen kautta ja patoamaan kriisien leviäminen ongelmamaista toiseen.
 
Saksasta ja Ranskasta on nyt helppo heristellä sormea kriisimaiden suuntaan. Helppoa se on, mutta ei oikeutettua. Nämä johtavat EU-maat viittasivat aikoinaan kintaalla valuvialle, joka oli toki kaikkien tiedossa.
 
Omilla sisäpoliittisilla intresseillä jyrättiin yhteisen hyvän yli. Kun itse rikottiin vakaus- ja kasvusopimuksen keskeisiä reunaehtoja, ei haluttu puhua yhteisestä sitovasta talous- ja finanssipolitiikasta.
 
Tarvittiin kunnon pohjakosketus, jossa koko euroalueen tulevaisuus oli vaakalaudalla ja on sitä yhä, joskin epätodennäköisemmin.
 
Samalla, kun siirrytään väliaikaisesta vakuusrahastosta pysyvään ja kasvatetaan sen kokoa, astutaan iso askel vakaampaan suuntaan.
 
Samalla pitäisi ottaa menneistä opiksi. Euroalueen nykyistä vakaampi ja parempi elämä mahdollistuu vain, kun siirrytään palojen sammuttamisesta niiden syttymisen ehkäisyyn.
Eli politiikkaan, jossa irtopisteiden kalastelun sijaan kyetään näkemään euroalueen ja sen kansalaisten edut pitkällä aikavälillä.
 
Ongelma on siinä, että lyhyellä aikavälillä pitää tehdä monia poliittisesti vaikeita ratkaisuja. Tyypillinen esimerkki on pysyvän vakuusrahaston koon kasvattaminen 500 miljardista eurosta sadoilla miljardeilla.
 
Niin Suomessa kuin monissa muissa maissa rahaston kasvattaminen herättää vastarintaa. Sanotaan, ettei oman maan riskejä pidä kasvattaa pohtimatta olenkaan sitä riskiä, joka syntyy, jos kriisimaiden ongelmat vyöryvät rajojen yli.
 
Poliittisesta johtajuudesta on puhuttu paljon meillä ja muualla. Nyt olisi puheiden sijasta tekojen aika. Ihan huonoa esimerkkiä ei näytä valtiovarainministeri Jutta Urpilainen (sd.), joka rohkeasti totesi, että pysyvän vakuusrahaston kokoa pitää kasvattaa.
 
 

Päivän lehti

19.1.2020