Kolumnit Uutiset

Gogolin nenä

Jos on nähnyt kirjailija Nikolai Gogolin (1809–1852) muotokuvan, tietää, että hänellä oli iso nenä. Ei siis ihme, että hän tarttui Pietarissa kiertävään härskiin kaskuun ja kehitti siitä novellin, jossa omille teilleen lähtevä ruumiinosa vaihtui nenäksi.

Gogolin Nenä on nykyään paljon Gogolin nenää kuuluisampi. Ei siis ihme, että takavuosien helsinkiläiskirjakauppa otti siitä nimensä. En muista kummasta.

Eikä ihme, että Aula & Co on valinnut Nenän Gogolin pietarilaisnovellien uuden suomalaisen laitoksen nimeksi.

Vappu Orlovin suomennos on hyvä, vaikka minusta Esa Adrianin Pietarilaisnovellien käännöksessäkään ei ollut mitään valittamista. Tällä kertaa mukana ovat kaikki viisi: Nevski prospekt (vanhoissa suomennoksissa Nevan valtakatu) esittelee maiseman, jossa liikutaan, ja Muotokuva sulkee kirjan puhtaissa kauhutunnelmissa.

Keskellä on kirjan kova ydin: Mielipuolen päiväkirja, Nenä ja Päällystakki.

Veijo Meri kirjoitti, että Gogolin pietarilaisnovellit olivat kafkamaisia ennen Kafkaa. Se on totta. Gogol on kaiken absurdin isä, myös teatterin. Ilman häntä tuskin olisi syntynyt Monty Pythoniakaan.

Gogolin pikkuvirkamies on kaikissa kolmessa tarinassa eri, mutta aina kuitenkin sama. Hän pettyy rakkaudessa ja hukkaa mielenterveytensä, nenänsä, uuden päällystakkinsa ja koko ihmisarvonsa.

Pientä ihmistä riepotetaan armotta. Mitä enemmän hän pyristelee, sitä syvemmälle hän uppoaa. Täydellinen tragedia on niin järjetön, että siitä tulee komediaa.

Mukana on myös nykyvenäläisen kirjailijan Mihail Šiškinin essee, jossa käydään läpi Gogolin uraa ja hänen käsitystään Venäjästä. Ukrainassa syntynyt Gogol yritti nähdä venäläiset suurena ja hienona kansana.

Kuolleiden sielujen loputtomien huijausten jälkeen troikka kiitää komeasti.

Gogol pettyi, kun ei saanut kansaa taipumaan mieleisekseen Kuolleiden sielujen jatko-osissa. Ylevä ihanne sortui aina alhaiseksi totuudeksi. Käsikirjoitus toisensa jälkeen päätyi takkatuleen.

Kafka julkaisi eläessään vain joitakin novelleja ja käski ystävänsä Max Brodin tuhota käsikirjoitukset hänen kuolemansa jälkeen. Onneksi Brod ei totellut.

Meillä Aleksis Kivi päätyi hoitoon, kun hänen raadollinen ihmiskuvansa ei kelvannut kansallisromantikoille. Gogol epäili itse mielenterveyttään. Hän syytti vinosta kuvasta peiliä.

Ryhmäteatterin tuoreessa näytelmäversiossa Mielipuolen päiväkirja oli tuotu nykyaikaan. Gogolin nerous uhkasi hukkua uutisista tuttujen yksityiskohtien vyöryyn ja Vesa Vierikon mainio päärooli jäi ylenpalttisen sovituksen jalkoihin.

Martti Suosalon monologiesitys samasta novellista pitäytyy Gogolin tekstiin ilman turhia koristeita. Näyttämöllä on paljas ihminen, eikä aikakaudella ole katsojalle mitään merkitystä. Tarina on ajaton.

Isolla nenällään Gogol vainusi totuuden ihmiselämästä. Voi meitä poloisia.

 

Tapani Bagge
tapani.bagge@gmail.com
Kirjoittaja on kirjailija, Hämeenlinna.