Uutiset

Haikea kaipaus haravanvarteen

Tasan vuosi sitten huhtikuun kahdeksantena päivänä istuin tyytyväisenä verannalla. Lumen alta paljastunut kotipiha oli haravoitu. Kelpasi ihastella maasta työntyviä sipulikukkien alkuja ja kuunnella lintujen sirkutusta hunajaisessa kevätillassa.

Tänä vuonna kaikki on toisin. Puolimetrinen hanki on asettunut jykevästi paikoilleen, räntää satelee miltei päivittäin. Lämpömittarin lukema nousee hädin tuskin nollan yläpuolelle. Muuttolinnut etsivät epätoivoisesti pälvipaikkoja lumisesta maisemasta. Muutosta parempaan ei ole lähipäivinä edes luvassa.

Meille innokkaille kotipuutarhureille kevään tulon hidastelu on suorastaan tuskallista. Henkinen hyvinvointimme vaatii tähän aikaan vuodesta haravanvarteen pääsyä, kostean maan tuoksua, krookuksia ja paisuvia silmuja. Haravat, lapiot, lannoitteet ja puutarhahanskat odottavat jo malttamattomasti käyttöä kumisaappaiden vierellä.

Pirteästi vihertävä pääsiäisruoho ja ruukkunarsissit tuovat vain laihaa lohtua ankeuteen.

Himohiihtäjien ja laskettelijoiden tyytyväisyys pitkään jatkuvista lumikeleistä ei jaksa ylittää myötäiloitsemiskynnystä.

Hiiteen ladut, lenkkipolut esiin ja leskenlehdet kukkimaan!

Ankeutta pähkäillessä voi vaikka vähän filosofoida.

Ruotsalaisilla on esillä olevaan teemaan liittyvä sanonta ”först trädgården, sedan döden” – ensin puutarha, sitten kuolema. Lauseen voi tulkita monin tavoin. Itse tulkitsen sen ironiseksi viittaukseksi siihen, että puutarhaharrastus on erityisesti ikääntyvien ihmisten suosiossa. Nuorena on paljon muuta messevämpää menemistä ja tekemistä kuin kasvien parissa kuhkailu.

Parikymppisten porukassa tuskin monikaan ilmoittaa puutarhapuuhat lempiharrastuksekseen. Kolmikymppisiä tapaa jo alan myymälöissä, mutta hartaimmin valikoimia tutkivat keski-ikäiset ja sitä vanhemmat.

Minun mielestäni kasvien parissa viihtyminen iän karttuessa on hyvin luonteva ja lohdullinen ilmiö. Puutarhassa omassa rauhassa puuhaillessa ihminen on lähellä luonnon verkkaista rytmiä. Voi iloita kasvamisen ja kukoistamisen ihmeistä ja joutuu tyytymään syksyn tuomaan lakastumiseen. Puutarhan pienoismaailmassa näkyy oman käden kosketus, mutta perusasiat ovat samat kuin ”oikeassa” luonnossa. Kaikki tapahtuu ajallaan.

Me suomalaiset osaamme olemme eurooppalaisessa vertailussa luonnonläheistä kansaa. Viihdymme metsässä ja pidämme hiljaisuudesta, jota monet urbaanit euroopplaiset kammoavat.

Haastattelin vuosia sitten saksalais-suomalaista, Saksassa työskentelevää huippukirurgia, joka kertoi arvostavansa suomalaisten läheistä luontosuhdetta.

Hän arveli suomalaisten juuri sen vuoksi ymmärtävän luonnon armottomatkin lait, kuten vanhenemisen ja sen, että elämän päättymistä ei voi aina lääketieteen keinoin estää. Kun sen ymmärtää, ei kapinoi vääjäämätöntä vastaan.

Päivän lehti

9.4.2020