Uutiset

Haloo? Kuuleeko historia?

Hämeenlinnalaisen Puhelinmuseon paras mainos on hupaisaa kyllä puskaradio. Puhelimet eivät juuri soi. Museon omat kojeet eivät ole toiminnassa eikä kovin moni tunnu paikasta edes tietävän.

Viime vuosina lähinnä päiväkotilapset ja puhelinyhtiön vieraat on tuotu tutustumaan suomalaisen puhelinliikenteen historiaan. Tulevaisuudessakin nähtävää riittää, joskin entistä vähemmän, sillä osa museokapineista on viety varastoon ja kaatopaikalle.

Hämeen Puhelin vei 1940- ja 50-luvuilta alkavan kokoelmansa pois, ja jäljelle jäi hämeenlinnalaisen Pekka Granqvistin mittava yksityiskokoelma. Se keskittyy pääosin käsinvälitettyjen puheluiden historiaan 1880-luvulta 1930-luvulle.

Museoon tuleva saattaa ensin hätkähtää. Huonehan on täynnä väkeä! Puhelunvälityspöytien ääressä istuu joukko menneiden aikojen asuihin puettuja mallinukkeja.

Seinillä on joukoittain puukuorisia seinäpuhelimia. Yksi niistä käynnisti Granqvistin keräilyinnostuksen vuonna 1977.

-Puukuoriset seinäpuhelimet ovat todella kauniita. Ne on alkujaan tehty huonekaluiksi, Granqvist selvittää.

Kalliita kapineita ja kirppislöytöjä

Pekka Granqvistia kiehtovat paitsi itse esineet, myös niiden tarinat. Hän toivoo, että edes osa puheesta olisi tallentunut laitteisiin.

-Mitä kaikkea nämä voisivatkaan kertoa. Esimerkiksi hotellin puhelunvälityspöydällä voisi olla mielenkiintoista juttua, keräilijä nauraa.

Niin, Granqvistin hallussa on muun muassa helsinkiläisen hotelli Tornin iäkäs välityspöytä, joka oli käytössä vielä vuonna 1981. Uudistuksen yhteydessä pöytä lahjoitettiin Granqvistin kokoelmaan. Pöydässä on edelleen kiinni puhelunvälittäjän muistilappuja.

Granqvist on rahoittanut kokoelmansa itse. Jotkin esineistä hän on saanut lahjoituksina, mutta hän on myös kiertänyt etsintäretkillä. Yksi pöydistä on peräisin armeijan viestivarikolta.

-Osa esineistä on maksanut paljonkin, mutta on myös kirppislöytöjä ajalta, jolloin kirppiksiltä vielä löysi jotain. Välillä minulle tarjotaankin esineitä. Minulta puuttuu vielä esimerkiksi kahvimyllyksi sanottu, Ericssonin pyöreärunkoinen puhelin vuodelta 1893. Se on harvinainen.

Kojeiden lisäksi museossa on muun muassa vanhoja puhelinluetteloita Suomesta ja ulkomailta. Vanhin on vuodelta 1897.

-Sukututkijat ovat olleet kiinnostuneita Viipurin puhelinluetteloista.

Yhteistyötä yli 20 vuotta

Museo perustettiin vuonna 1994, mutta Granqvistin ja puhelinyhtiön yhteistyö alkoi jo kymmenisen vuotta aikaisemmin, yhtiön 100-vuotisjuhlavuonna 1983. Granqvistin kokoelma haluttiin lainata näytteille.

Vuonna 1994 perustettiin yhteinen museo Hämeen Puhelimen kiinteistöön. Paikka on avoinna tilauksesta, sillä päivittäinen aukiolo ei aikoinaan toiminut. Väkimassat eivät löytäneet Kylätien kupeessa sijaitsevaa puhelintietopankkia.

Granqvistin kokoelma on esillä ainakin vuoteen 2009, johon asti Granqvistilla ja puhelinyhtiöllä on sopimus. Kokoelma on kasvanut niin mittavaksi, että Granqvist toivoo sen saavan olla museona jatkossakin.

-Kotiin nämä eivät enää mahdu eikä näitä raaski ainakaan hävittää, Granqvist sanoo.

Miksi museolaitteet vietiin kaatopaikalle?

Puhelinmuseosta poistui tänä syksynä Hämeen Puhelimen omistama, historiallinen esineistö. Tähän saakka museossa oli esillä toimiva puhelinkeskuslaitteisto ajalta, jolloin puhelujen välittäminen käsipelillä loppui.

Museossa on nyt jäljellä puhelinkeskusten historiaa ennen automatisointia. Tarina katkeaa sotienjälkeiseen aikaan, 1940- ja 50-lukujen taitteeseen. Hämeen Puhelin on siirtänyt oman museolaitteistonsa varastoon – ja kaatopaikalle.

Miksi museotavaraa kärrättiin kaatopaikalle, Hämeen Puhelimen toimitusjohtaja Seppo Lamminaho?

-Tarvitsemme käyttöömme tilaa tietoliikennepalvelujen tarjoamisessa tarvittavia laitteita varten. Muita isohkoja tiloja ei löytynyt. Puhelinkoneita ja mittalaitteita ei viety kaatopaikalle, vaan varastoon. Niitäkään ei ole tarkoitus jättää sinne, vaan katsomme, minne ne olisi mahdollista siirtää.

Sähkömekaanisia keskuslaitteita sen sijaan ei säilytetty. Minkä vuoksi?

-Ne vievät tilaa, ja niiden uudelleenkokoamisessa olisi iso työ. Meidän puitteissamme säilyttäminen ei olisi ollut järkevää. Vastaavia laitteita on säilytetty muualla.

Missä?

-Käsittääkseni Elisalla on omia museoita. Eivät kaikki yritykset säilytä kaikkia laitteitaan.

Siitäkään huolimatta, että ne olisi jo museoitu?

-Uudelleenkokoaminen olisi sellainen työ, jota ei olisi tullut tehtyä.