Kolumnit Uutiset

Harmaan maanantain asennevaroitus

Kello on karvan verran päälle kahdeksan maanantaiaamuna. Aurinko on juuri noussut, jos nyt valoa voi vähäsen harmaan pilviverhon takaa erottaa.

Toukokuusta on vain käsistä karkaava toivo, eikä päivä ole vielä edes lyhyimmillään. Nyt on valoisaa aikaa peräti runsas työpäivän mitta eli 8 tuntia. Kuukauden päästä päivän pituus romahtaa alle kuuden.

Meille on myyty niin vitamiinipillereitä, kirkasvalolamppuja kuin etelänmatkojakin. Oikeasti paras lääke olisi vetää peitto korviin ja mennä nukkumaan muutamaksi kuukaudeksi.

Pyyhin kuolleet lehdet polkupyörän satulalta ja lähden töihin.

Sähköpostissa odottaa viesti, jonka saatteessa lukee: ”Mikäli ette halua meiltä enää viestejä tulevaisuudessa, voitte poistaa osoitteenne listoiltamme tästä…” – En todellakaan halua typeriä viestejänne, mutta en halua myöskään tehdä mitään niiden tulon lopettamiseksi. Vastuu on lähettäjällä, ei vastaanottajalla.

Maanantaiaamun asennevaroitus: sinua yritetään tälläkin viikolla pääasiassa vain ja ainoastaan huijata. Epäile kaikkea, mitä näet, kuulet ja etenkin luet jostakin epämääräisistä sähköposteista.

Tällaisena aamuna ei voi luottaa mihinkään, ei edes omaan äitiin, jos sellainen vielä hengissä olisi, eikä etenkään siihen, että joku haluaisi oikeasti kutsua kaikista maailman ihmisistä vain sinut kuuntelemaan jotakin erinomaisen autuaaksitekevää esitelmää, jossa suuri guru kertoo, miten voit muuttaa elämäsi onnellisempaan ja tasapainoisempaan suuntaan, kohti täydellistä valaistusta.

Lasku siitä kuitenkin vain perässä tulisi.

Luen saamani viestin kokonaan: ”Kielteinen asenne on työyhteisön suurin uhka. Se on tulosvaroitus.” – Osui ja upposi.

Panen työhuoneeni oven varovaisesti kiinni. Ilmoitan puhelinvaihteelle, että nyt ei kannata yhdistää puheluita.

Haluan suojella muuta maailmaa omalta ilmeisen kielteiseltä asenteeltani. Olenhan kaikkien uhkatekijöiden uhkatekijä, asennevammaisuuden perikuva, konsulttien korkeimman asteen kohderyhmä. Puuttuu enää, että joku toivottaisi positiivista päivää ja taputtaisi selkään, että kyllä se siitä.

Päätän odottaa toivorikkaasti tiistaita ja pidättäydyn rutiininomaisissa työtehtävissä. Teen kaikkeni välttääkseni kaikkia sosiaalisia kontakteja.

Kello tulee 16.30. Päivä alkaa olla onneksi ohi. Sytytän otsalamppuni ja sukellan alkavaan pimeyteen. Se on sittenkin ystäväni. Sen suojissa on hyvä vaeltaa.

Pimeyshän on vain sitä varten, että valo erottuisi. Ledimies sen tietää ja jokainen kynttilänsytyttelijä.

rauno.lahti@hameensanomat.fi

Päivän lehti

5.4.2020