Uutiset

Harrastus tuotti 550 sivua vankilahistoriaa

Seppo Marttiselta ei tarvitse kysyä, mistä hän sai idean kirjoittaa historiakirjan Hämeenlinna vankilakaupunkina, jonka julkaisua juhlittiin perjantaina. Marttinen toimi Hämeenlinnan vankilan johtajana vuodesta 1982 aina eläkkeelle jäämiseensä asti, vuoteen 1999.

Kuusi vuotta sitten häneltä julkaistiin kirja Viipurin lääninvankilan historiasta.

– Projektit ovat olleet sillä tavalla erilaisia, että Viipurista aineistoa oli kovin vähän saatavissa. Hämeenlinnasta sitä oli niin yllin kyllin, että osa piti pistää sivuunkin, kertoo Marttinen.

Pelkästään Marttisen johtajakaudella Hämeenlinnassa on ollut lääninvankila, keskusvankila, vankisairaala, Toijalan työvankila sekä Ojoisten ja Parolan työsiirtolat.

– Meillä ei ole ollut Suomessa toista näin laajaa vankilakompleksia. Jo sen takia Hämeenlinnan historiakirjasta tuli laaja, mutta myös hyvin seikkaperäinen. Monet vankilahistoriat ovat paljon ylimalkaisempia, sanoo Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen julkaisuista vastaava Marjaana Eskelinen.

Sähkö ja vesi ovat historiaa

Seppo Marttisen historia kuvaa vankiloiden rakennushistoriaa, hallintoa sekä vankien ja henkilökunnan elämää eri ajanjaksoina. Keveyttä vankkaan asiatekstiin tuovat vankilakaskut, -runot ja vankilaan liittyvät tapahtumat, joista on aikoinaan puhuttu ja kirjoitettu.

– Purskahdin nauramaan, kun kirjassa kerrottiin, että vankilassakin on vietetty avointen ovien päivää, kertoo historiallisen museon johtaja Tuulia Tuomi.

Vanhassa linnassa on todennäköisesti ollut vankila jo sen perustamisesta lähtien. Ruotsin kuningas Kristofferin vuoden 1442 maanlaissa mainitaan, että ns. kuninkaan vankiloita oli ainakin Turun, Raaseporin, Korsholman, Viipurin ja Hämeenlinnan linnoissa.

– Kaaressa oli maininta, että jos pilkkaa kuningasta, saattoi joutua 30 päiväksi vedelle ja leivälle, kertoo Marttinen.

Ihmiskäsityksen kehittyminen löi oman leimansa vankilahistoriaan. Humanistinen ajattelu alkoi näkyä Hämeenlinnan rangaistuslaitoksessa vuonna 1869, jolloin vankeja ryhdyttiin kouluttamaan ja heitä ruvettiin ruokkimaan talon puolesta.

Sähköt saatiin selleihin 1910-luvulla vasta parin vuoden yrittämisen jälkeen. Vesijohtovettä silloinen vankilanjohtaja ei jäänyt anomaan ja odottamaan yhtä säntillisesti.

– Kun kaupunkiin kaivettiin vesijohtoja, päätti johtaja omatoimisesti, että vangit kaivavat samassa rytinässä johdot lääninvankilaan. Tästä johtaja sai moitteita, sanoo Marttinen.

Vartijat maltin väkeä

1900-luvun alun yhteiskunnalliset murrokset heijastuivat myös Hämeenlinnan vankiloiden toimintaan. Täkäläiset vankilat eivät osallistuneet vuoden 1905 suurlakkoon ja sisällissodan aikana vanginvartijat jäivät töihin muutamaa poikkeuksia lukuun ottamatta.

– Näin jälkikäteen ajateltuna se oli paras vaihtoehto. Vankilat pyörivät sisällissodan aikana kohtuullisen hyvin. Tästä on monta todistajalausuntoa, toteaa Marttinen.

Pitkän uransa ja paneutuneisuutensa ansiosta Marttinen ei törmännyt tutkimustyönsä aikana suuriin yllätyksiin. Tiedon täsmentymisen kautta mielenkiinto kuitenkin syveni, eikä hän pidä mahdottomana ajatuksena, etteikö vankilateemasta syntyisi uutta julkaistavaa tulevaisuudessakin.

– Mikä ettei! Tämähän on hyvä harrastus, Marttinen myhäilee. (HäSa)

Hämeenlinna vankilakaupunkina on Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen julkaisu, jota myy Juvenes verkkokauppa osoitteessa http://rskk.juvenes.fi/fi/