Kolumnit Uutiset

Hautajaisperinteistä on vaikea poiketa

Kun on saavuttanut näin korkean iän, hautajaiskutsuja alkaa sadella yhä taajempaan tahtiin.

Tumma puku on jatkuvasti prässissä ja sitä on tänä vuonnakin käytetty jo kahdesti.

Taannoin osallistuin hautajaisiin, joissa siunattiin ilmeisesti kirkkoon kuulumaton henkilö täysin kristillisin menoin. Saattaahan tosin olla, että hän ihan viime metreillään ollut liittynyt takaisin kirkkoon.

Ehkäpä hänen toivomuksensa myös oli saada tällainen siunaustilaisuus.

Tuli mieleen, mitä itse haluaisi omaan siunaustilaisuuteensa, jos nyt kirkkoon kuulumattoman ihmisen kohdalla siunauksesta voi yleensä puhua.

Täysin uskonnottomiin hautajaisiin en ole koskaan osallistunut. Miten homma hoidetaan?

Vaatii varmasti ekstrajärjestelyjä, jos haluaa jonkun muun kuin seurakunnan rutinoituneen koneiston toimittavan vainajan viimeiselle matkalleen.

Muistotilaisuuden jokainen voi järjestää, miten tahtoo, luulisin. Tosin ainakin maaseudulla siihen näyttää liittyvän niin vankkoja perinteitä, että niistä on hyvin vaikea poiketa.

Muslimihautajaisiin olen osallistunut. Ne eivät kovasti poikenneet kristillisistä maahanpanijaisista.

Tosin ne tapahtuivat niin lämpimässä ilmastossa, että vainaja haudattiin jo kuolemaa seuranneena päivänä. Sukua ehti siitä huolimatta kertyä paikalle satamäärin.

Olin myös hautajaisissa, joissa lähimmät omaiset tunsivat vainajan huomattavasti huonommin kuin monet paikalla olleet ystävät.

Koska kohtalo järjestää meille ihmisille monenlaisia kiemuroita elämämme varrella, oli käynyt niin, että vainajan ainoa lapsi oli jäänyt hänelle hyvin etäiseksi.

Pappikin sai asetella sanojaan, jotka yleensä osoitetaan nimenomaan lähiomaisille. Hän hallitsi tilanteen mainiosti. Saattoi arvata, että näin on käynyt ennenkin.

Nykyään on myös sellaisia vainajia, joilla ei ole ketään läheisiä ja jotka yhteiskunta huolehtii haudan poveen.

Tälle vainajalle oli kuitenkin kertynyt kohtalaisen paljon ystäviä, joista läheisimmät suorastaan kannattelivat häntä viimeiset vuodet. Maaseutuyhteisö näytti ottaneen vastuuta yksinäisestä kulkijasta.

Koska vainaja oli jo iäkäs ja oli kärsinyt pitkään, kuolemaa saattoi pitää myös vapautuksena. Siksi näissä hautajaisissa myös naurettiin ja kerrottiin vainajasta vitsejä.

Sellaista toivoisi omallekin kohdalle.