Heikki Mikkola: "Säästäkää parhaat urokset" – Luontokuvaaja haastaa verottamaan peurakantaa järkevästi
Lähes 50 vuotta luontokuvausta harrastanut Loimaan Metsämaalla asuva Heikki Mikkola haastaa peuranmetsästäjät tutkiskelemaan peurakannan järkevää verotusta, sillä edelleen kaatuu paljon parhaita peurapukkeja.
Roteva ja komeasarvinen uros on elinvoimaisin suvunjatkaja, joka voi hedelmöittää jo yhtenä kiima-aikana kymmenittäin naaraita. Hyvän uroksen geenit siirtyvät siis isossa mitassa myös naaraiden kautta eteenpäin: peuranaarailla kolmosvasatkaan eivät ole harvinaisia.
Mikkola aloitti luontokuvaukset kiinnostuessaan 1960-luvun alkupuolella todella värikkäästä teerensoitimesta. Kymmenet kukot kisailevat rajustikin pareina viikkokausia. Vapunpäivän tienoilla tulevat naaraat soitimelle ja areenan ykköskukko hoitaa yksin koko naaraspartian! Elinvoimaisin peurapukki on myös kunkku, joka lyö laudalta sen haastajat.
– On totta, että esimerkiksi Loimaan seudulla peurakanta on monin paikoin aivan liian suuri. Oikea taktiikka olisi siis säästää parhaat yksilöt ja karsia huonoimmasta päästä. Urospuolella arvioinnissa ei pitäisi eikä saisi olla ongelmaa ihan rivimetsästäjälläkään, jos hänen näkökykynsä riittää ampumiseenkin. Tärkeintä on kai laatu eikä määrä. Minua hiukan ihmetyttää se, että viranomaistahoillakaan ei korosteta tarpeeksi järkevää verotusta, Mikkola sanoo.
Mikkolan mielestä ei ole tarvetta yrittää kaataa parhaita ja lihakkaimpia pukkeja. Se on vain hetken palkitsevaa kannan heikentyessä jatkossa. Mikkola metsästi itsekin vuosikymmeniä ja nuorena himoitsi suuria sarvia, mutta ei ole enää aikoihin kivääriin tarttunut. Hän on myös peuranruokinnan pioneeri jo hirmuisesta lumitalvesta 1966 alkaen.
– Luonnossa toimii tehokas ja raaka periaate eli parhaat jatkavat sukua, jotta samalla turvattaisiin lajin säilyminen. Näin se menee, Mikkola korostaa.
Mikkola kuvaa nykyisin lähinnä peuroja, joinain vuosina jopa 200 päivänä, erityisesti Kylmäkoskella. Hän suunnistaa matkailuautolla välillä Kuhmoon karhukuvaukseen tai Pohjois-Norjaan lintujen perään. Mikkolan mielestä peura on tällä haavaa hänen mielessään kaunein ja kiinnostavin luontokappale.
Tiivis, vuosia kestänyt kuvaustyö on kantanut sikälikin hedelmää, että peurat tuntevat kuvaajansa ja luottavat häneen.
Mikkola kiinnostui peuroista jo 1960-luvun alussa. Ankarana lumitalvena 1966 Mikkola oli vahvasti mukana peurojen talviruokinnassa. 1970-luvun alussa Mikola tutustui professori Torild Branderiin, jonka omistamassa Raikon kartanossa Urjalan Menosissa Mikkola toimi joitakin vuosia riistanvartijana ennen ryhtymistään viljanviljelijäksi. Raikko on hänelle edelleenkin tärkeä paikka.
Mikkolalla on nimettynä iso joukko tuttuja peuroja ja niiden kuvia arkistoituna vuosien ajalta. Tutuimmilla on hänen antamansa nimetkin. Yksi upeimmista on Keisari, josta Mikkolan kuvauspaikan pellon omistajana on löytänyt peräti kuutena vuotena mahtavat puto- eli jättösarvet.
– Peurahan pudottaa sarvensa yleensä tammikuulla tai vähän myöhemmin. Suurten sarvien himoitsijan kannattaisikin keskittyä isojen putosarvien keräilyyn luonnosta, Mikkola huomauttaa.
Valkohäntäpeuroja tuotiin Suomeen ensi kerran Yhdysvalloista 1934. Ne vietiin Vesilahdelle Laukon kartanoon, jossa ne ajanoloon rikkoivat aitauksensa ja levisivät. Metsämaalla kaadettiin ensimmäiset kolme peuraa 1963. HäSa
