Uutiset

Hetki, joka muutti heppatytön elämän

Hämeen Sanomien toimittajan Marika Riikosen omaelämäkerrallinen hevostarina voitti sarjansa, ja nyt tarina on julkaistu uutuuskirjassa Hevosvoimat. Livistin tallilla Riikonen muuttui tavallisesta ratsastustunnilla kävijästä ensin hevostenhoitajaksi, sittemmin yllätyksekseen intohimoiseksi ravitytöksi ja ”tallimestariksi”.

Jokaisen elämässä pari, kolme hetkeä, jolloin tehdyt valinnat määräävät elämän suuntaa loppuiäksi. Hevostyttö Marika Riikonen oli tuollaisen hetken edessä ensi kertaa 14-vuotiaana vuonna 1989 Nokialla. Pelkät ratsastustunnit eivät enää riittäneet, vaan mieli paloi omaan hoitohevoseen. Ystävänsä kanssa hän rohkaistui kysymään mummolansa läheiseltä ravitallilta: ”Saataisko me ruveta käymään täällä?”

Iäkkään omistajapariskunnan myöntävä vastaus oli käänteentekevä nuoren heppatytön elämässä.

”Livistin talli oli lottovoitto, monestakin syystä: siellä ei käynyt muita tyttöjä, hevosia oli useita ja niiden kanssa sai puuhata vapaasti. [–] Ei ollut mitään parempaa kuin saada harjata, valjastaa, taluttaa tarhaan ja takasin, ruokkia, pitää tallia kunnossa. ”Luoda paskaa”, kuten mummoni kiteytti kuultuaan, että käyn Livistillä”, Riikonen kirjoittaa omaelämäkerrallisessa novellissaan Tallimestari eli nuoruuteni ravihevosten ja vanhojen ihmisten seurassa.

Tällä tekstillä tamperelainen Riikonen voitti valtakunnallisen hevosaiheisen Hopsis kopsis polleamus -kirjoituskilpailun ensimmäisen palkinnon tosipohjaisten kertomusten sarjassa toukokuussa. Nyt parhaista teksteistä on julkaistu Kirsti Mannisen toimittama uutuusteos Hevosvoimat (Maahenki, 2011), josta myös Riikosen teksti löytyy.

Tallilta jäi muistoksi oma hevonen
Livistin tallilla Riikonen muuttui tavallisesta ratsastustunnilla kävijästä ensin hevostenhoitajaksi, sittemmin yllätyksekseen intohimoiseksi ravitytöksi ja ”tallimestariksi”.

Yhä, 36-vuotiaana Hämeen Sanomien toimittajana, Marika Riikonen muistelee noita aikoja lämmöllä.

– Se oli hyvä tapa viettää nuoruutta. En koe jääneeni mistään paitsi. En ollut kartsalla viihtyvää tyyppiä. Talli antoi poispääsyn ja identiteetin. Olin nuorena ujo ja hiljainen, mutta opin noina vuosina antamaan takaisin, hän sanoo viitaten kaikenlaisiin teinitytön naurattajiin, joihin hän törmäsi raveissa, tallilla ja hiittireissuilla.

”Menetinkö jotain tärkeää pitäessäni henkeen ja vereen kiinni tallista? Tuskin. [–] Elämässäni oli mielekästä sisältöä, innostusta ja enemmän ulkoilmaa ja liikuntaa kuin koskaan sen jälkeen. Tallin ansiosta en tarvinnut jengien hyväksyntää, koska sain vankan identiteetin. Olin hevostyttö, tallimestari – ja ylpeä siitä.”

16-vuotiaana Riikosta alkoi kiinnostaa myös teatteri, mikä johti siihen, että hän lähti yliopistoon lukemaan draamaa ja kirjallisuutta sekä tiedotusoppia. Miksi et alkanut opiskella vaikka raviohjastaksi?

– Tallin toiminta alkoi vähitellen hiipua, eikä enää ollut sellaista poltetta. Tajusin, että voin tehdä sitä harrastuksenakin.

Riikonen toimi tallilla siihen asti, kunnes viimeinenkin hevonen oli myyty, eli yhteensä kahdeksan vuotta.

Riikonen koulutti tallilla varsaikäisen Ulla-hevosen, jonka nyt myös omistaa. Itse Livistin pariskunnasta, Kalevista ja Hilkasta, Marika Riikosella on pelkkää hyvää sanottavaa.

– Meidän suhteemme oli ainutlaatuinen. Itse olin teini, ja he olivat lähellä eläkeikää. He olivat minulle enemmän isovanhempia kuin ketkään ja myös ystäviäni.

Menestystä myös muissa kirjoituskilpailuissa
Marika Riikonen kertoo ensimmäisen tosipohjaisen tekstin kirjoittamisen olleen mielenkiintoinen retki sisimpäänsä.

– Oli vaikeaa ja kiusallistakin ryhtyä omaelämäkerralliseen pohdiskeluun ja miettiä, kuka olen. Itse en pitänyt tekstiä minään, koska asia on niin tuttua. Osallistuin kilpailuun myös fiktiivisellä novellilla, ja kun kuulin, että fakta voitti, ajattelin, että apua, tää on väärä teksti! Riikonen kuvailee tuntojaan.

Kirjoittaminen onkin Riikoselle hevosten ja teatterin lisäksi se kolmas henkireikä. Uutis- ja kulttuuritoimittajan työnsä ohella hän toimii tamperelaisessa Tukkateatterissa ja on ollut seitsemisen vuotta mukana fiktiivisiä tekstejä kirjoittavassa ryhmässä.

– Siinä on paljastunut, että olen fantasia- ja scifikirjoittaja, kirjoja paljon lukeva Riikonen sanoo hieman yllättyneenä.

Muutakin menestystä kirjoituskilpailuissa on tullut. Pari vuotta sitten hän voitti Tähtivaeltaja-avaruusscifi-kilpailun ja vuonna 2008 Pirkanmaan kirjoituskilpailun. Lisäksi on tullut ”pientä meriittiä” fantasia-aiheisissa kirjoituskilpailuissa.

Kirjoitusharrastuksestaan hän näkee olevan hyötyä myös työssään.

– Se, että kirjoittaa muutakin, pitää uutistekstinkin notkeana ja elävänä. (HäSa)