Uutiset

Hiljaisuuden ääntä kuuntelemassa

Onko huopatossutehdas maineensa veroinen paikka?

Jämsäläisen talon pihalla ei kuulu kuin pientä tuulen suhinaa ja lehtien kohinaa. Läheinen työmaa on hiljaa eikä pihamaata vartioiva labradorinnoutajakaan hauku tulijaa. Se löntystelee äänettä paikalle ja nuolaisee hiljaa kättä.

On – kuten sanotaan – hiljaista kuin huopatossutehtaassa. Ja sellaisen edessähän tässä itseasiassa ollaan.

Lestaaja Taisto Helminen paukuttaa huopikasta lestin ympärille.

Pihalle astuu hiljaisesta, narisemattomasta ovesta huopatossutehtaanjohtaja Eija Lahtinen. Hän on Hiljan päivän kunniaksi luvannut kertoa, onko huopatossutehtaassa hiljaista.

Niinpä astumme sisälle tehdasrakennukseen ja kaikki illuusiot huopatossutehtaan hiljaisuudesta romuttuvat saman tien. Lestaajat paukuttavat, sähkömoottorit ja puhaltimet ulvovat ja kaikkea älämölöä peittämään huutaa nurkkahyllyn 1970-lukulainen stereolaitteisto Robbie Williamsin ja Nicole Kidmanin duettoa.

Eija Lahtinen vääntää stereoiden äänen kuulumattomiin.

– Jotta täällä voisi puhua, hän sanoo.

Se siitä, että huopatossutehtaassa olisi muka hiljaista.

Huopatossupääkaupunki
Lahtisten pihapiirissä on tehty huopatossuja 1920-luvulta asti. Kolmas sukupolvi on jo mukana ja seitsemän ihmistä saa leipänsä huopikkaista.

Lahtiset eivät ole alalla yksin, Jämsä on nimittäin Suomen huopatossupääkaupunki neljällä tehtaallaan. Muualta Suomesta huopatossutehtaat ovat jo kuolleet hiljaa pois.

Jämsäläisten salaisuus on Lahtisen mukaan yhteistyössä.

– Huovantekotaito tuli tänne 1900-luvun alussa Venäjältä Parikkalan kautta. Monessa talossa huovasta saatiin täydennystä talouteen ja vanhempi polvi muistelee aina huovantekijöiden yhteisiä markkinamatkoja muualle Suomeen.

– Täällä ei ole koskaan kilpailtu verissäpäin naapurin kanssa.
Jämsäläisissä huopatossutehtaissa ei ole hiljaista siksikään, että kauppa ei kävisi. Huopa on taas muodissa.

– Pieni notkahdus oli välissä, kun ensimmäiset talvilenkkarit tulivat markkinoille, mutta nyt huopatossut kelpaavat taas etelänkin ihmisille.

Suuntaus kohti luonnonmukaisempia materiaaleja on tehnyt huopikkaista suorastaan muodikkaat eivätkä nostalgia-arvotkaan haittaa kauppaa. Kukapa ei olisi joskus lapsena hipsinyt hangilla punaiset tai siniset huopikkaat jalassaan.

Ja liukastunut. Nykyisin ei Lahtisten ulkohuopikkaita saakaan ilman pitävää kumipohjaa.

Suhinaa, pihinää ja pauketta
Mutta sitä melua lähtee lähes kaikista työvaiheista. Vain vanua töppösten pohjaan lisäävän pohjaaja Tarja Järvisen työpisteessä olisi melko hiljaista, ellei radio soisi.

Tehtaassa pihisee, puhisee ja höyryää, eivätkä sähkökäyttöiset vanutuskoneetkaan aivan hiljaisia ole. Melua on, mutta ei niin paljon, että kukaan käyttäisi kuulosuojaimia.

Kun tossu on saanut alustavan muotonsa, joutuu se lestaajien käsiin. Taisto Helminen ja Heikki Vainio asettavat tottuneesti lestin tossun sisään ja hakkaavat tossun muotoonsa. Paukkeen keskellä syntyy päivässä 70 paria huopikkaita mieheen.

Yölläkään ei tehdasalissa ole hiljaista, kun tossut kuivuvat lämpöpuhaltimien kohistessa.

– Periaatteessa huopatossun kaikki työvaiheet voisi tehdä hiljaisesti, mutta se vaatii aikaa ja niin paljon käsityötä, että sillä ei kukaan eläisi, Eija Lahtinen sanoo.

– Huopatossutehtaasta lähtee aina ääntä.

Tänään vietetään Hiljan päivää.

Päivän lehti

28.1.2020