Uutiset

Homofobiaa vai jotakin muuta?

Alanurkka -kirjoituksessaan toimittaja Hanna Antila-Andesson kysyi, kuinka kirkolle voi olla ihan ylivoimainen paikka suhtautuminen seksuaalivähemmistöihin (HäSa 14.3.). Kaiketi tällä hän tarkoittaa sitä, että eikö olisi jo korkea aika sallia homoparien kirkollinen siunaaminen.

Piispainkokous julkaisi alkuvuodesta selvityksen, joka käsittelee tätä kysymystä perinpohjaisesti. 80-sivuisessa selvityksessä on käsitelty asiaa raamatun tulkinnan, luterilaisen etiikan, sielunhoidon ja lainsäädännön näkökulmista. Selvitys päättyy kannanottoon, jossa ei suosita sitä vaihtoehtoa, että homopareja alettaisiin siunata luterilaisessa kirkossa. Kiteytettynä voi sanoa, että on hieman ongelmallista pyytää Jumalaa siunaamaan sellaista, minkä hän itse sanassaan kieltää.

Kysymys herättää kuitenkin suuria tunteita. Seksuaalisuus on iso osa identiteettiämme. Piispainkokouksen selvityksessä muistutetaankin viisaasti, että homoseksuaalisuudesta puhuttaessa ei puhuta vain ilmiöstä ja asiasta, vaan ihmisistä, joille oma seksuaalinen suuntautuminen on omakohtainen todellisuus.

Homokysymys sai valtaisan painoarvon myös arkkipiispanvaalissa. Homokeskustelu hämärtää sitä tosiasiaa, että myös heteroseksuaalit ovat rikkinäisiä ja syntisiä seksuaalisuuden alueella. Raamattu opettaa, että jokainen meistä on tehnyt syntiä ja on Jumalan kirkkautta vailla. Homoseksuaalisuus ei ole sen suurempi tai pienempi synti kuin muutkaan synnit.

Nähtäväksi jää, kuinka luterilaisessa kirkossa edetään homoparien siunaamisasiassa. Koska kysymys on inhimilliseltä kannalta hankala ja monitahoinen, toivon kirkon päättäjien edelleen luottavan luojan ohjeisiin ja käskyihin. Homoseksuaaleille kuuluu yhtä lailla armo ja siunaus kuin meille muillekin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kirkon pitäisi siunata homoliitot, koska syntiä ei pidä siunata.

Äippä