Kolumnit Uutiset

Hullu töitä tekee, viisas pääsisi vähemmällä

Olen yli viisikymppisenä monessakin mielessä työelämän tyrannosaurus.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun astuin ensimmäisen kerran Hämeen Sanomien pääovesta sisään. Viideksi vuodeksi suunnittelemani työsuhde on venynyt huomaamattani kuusinkertaiseksi ja vielä olisi yli kymmenen vuotta eläkeikään.

Pätkä- ja vuokratöiden maailmassa pitkä työsuhde on muinaisjäänne joka jää eläkkeelle samaan aikaan minun ja ikätovereideni kanssa.

Suomalainen työkulttuuri on muuttunut minun elämäni aikana.

Vanhempani opettivat, että otsasi hiessä sinun pitää leipäsi ansaitseman. Jos työ olisi herkkua, herrathan sitä tekisivät.

Heidän sukupolvensa elämän täytti iloton luterilainen työmoraali ja ajatus raskaasta raatamisesta iskostettiin myös jälkipolven mieleen.

Polvenkorkuisena heilutin haravaa heinäpellolla, sitten harvensin juurikkaita ja lopulta poimin mansikoita. Vähän vanhempana olivat edessä keittiö- ja pesula-apulaisen hikiset hommat ja sitten pääsin luuttuamaan silloisen B-mielisairaalan eritteisiä miesten vessoja.

Toimittajan homma tuntui sekalaisten pestieni jälkeen unelmatyöltä.

Töitä oli tarjolla niin paljon, että me nuoret saimme valita mieleisemme paikat. Unelma-ammatti oli tuolloin myös muotiammatti, mutta farkkuja eivät naiset saaneet käyttää vielä 80-luvullakaan. Jostakin kumman syystä myös intialaistyyppiset hameet olivat joidenkin työpaikkojen kiellettyjen asioiden listalla.

Työ on ollut minulle aina tärkeää, mutta en usko suhtautuvani siihen yhtä vakavasti kuin vanhempani.

Pidän työstäni, mutta en ole ollenkaan varma, että tulisin lottovoiton jälkeen enää työpaikalle. Ammatti ei aateloi minua, eikä anna minkäänlaista olemassaolon oikeutusta.

Eniten olen kironnut vanhempieni minuun istuttamaa ahkeruutta ja kurttuotsaista työmoraalia. En yksinkertaisesti osaa olla toimettomana, vaikka olen sitä kiivaasti opetellutkin.

Loputon uutteruus, suorittaminen ja huhkiminen on alkanut väsyttää. Siitä ei hyödy taloudellisesti, eikä terveydellisestikään. Jatkuva kiire ei ole tuonut hartioille sankarin viittaa eikä kiillottanut marttyyrin sädekehää.

Ehkä poikani sukupolvi on viisaampi.

On mahdollista, että hänen sukupolvensa aikana kaikesta työstä saadaan yhtä suurta palkkaa, eikä kukaan puhu enää työsuhteista tai eläkkeistä. Ehkä silloin työ ei määritä enää ihmisen arvoa, eikä kenenkään itsetunto rakennu sen varaan, millaista työtä hän sattuu tekemään.

Josko elämään saataisiin silloin suorittamisen rinnalle myös laiskottelua. Laiskottelussa kun on viisauden alku.