Kolumnit Uutiset

Huojuva tyttö ja paska pelaaja

Ensimmäinen tarina: Uimarityttö herää kello 6.30 kaupungissa, joka sijaitsee noin 150 kilometrin päässä Tampereelta. Tänään Tampereella järjestetään joulu-uinnit, jossa pitää olla ilmoittautumassa kello 9.30.

Yhdeksänvuotiaan tytön ensimmäinen uintikisa alkaa kello 15.15.

Lähes kuusi tuntia siinä kului tyhjän panttina, uimahallin kaakeleita tuijotellen. Silti ensimmäinen kisa sujuu.

Vihdoin ja viimein, noin kello 18.30, oli tytön ns. päämatkan vuoro. Siinä hän on hyvä. Ja voittoon, tai ainakin palkintopallille oikeuttava aika kisasta tulee.

Harmi vain, että uimatuomari tulkitsee tytön jotenkin huojuneen lähtötelineellä. Yhdeksänvuotias siis heilui tai liikahti paikoillenne-komennon jälkeen, 12 tuntia heräämisensä jälkeen, mikä ei kuitenkaan vaikuttanut itse uintisuoritukseen tai aikaan.

Hylkäys, DSQ; ei aikaa, eikä siis mitalia, mutta sentään paha mieli tuliaisiksi. Joulutonttu-uinneista.

Toinen tarina: Juniorijääkiekkojoukkue häviää pelin, jonka jälkeen erään pelaajan äiti ryntää pukukoppiin ja voivottelee, kuinka paskoja pelaajia joukkueessa on.

Valmentaja pyytää äidin käytävään ja kertoo, ettei meillä – kolmasluokkalaisista koostuvassa joukkueessa – ole ensimmäistäkään paskaa pelaajaa. Pelaajien taso vaihtelee, mutta ei ole äidin tehtävä tulla ulvomaan sitä pukukoppiin. Pojat kehittyvät omaan tahtiinsa.

Vanhempi ei rauhoitu, vaan muistuttaa kovaäänisesti, että hän kuskaa poikaa harrastuksiin ja harrastus sitä paitsi maksaa paljon.

Valmentaja yrittää vielä. Myös valmentajat kuskaavat poikiaan harrastuksiin, tekevät töitä jäällä ja kopissa, eivätkä saa siitä euroakaan.

Raivostunut äiti haluaisi antaa pojille kovuutta. Vaatimustasoa pitää nostaa ja pojille huutaa, jos pelissä tulee tappio. Muuten hänen lapsensa vaihtaa seuraa. Onneksi valmentaja pitää päänsä. Ehkä seuraa pitää vaihtaa, mikäli toimintatavat eivät räyhääjää miellytä.

Tällaistakin se on, lasten urheilu Suomessa vuonna 2016. Ministeriöiden ja liittojen korkealentoisissa ylähattaroissa puhutaan reilusta meiningistä, lasten edusta, urheilijapoluista, yksilöllisestä kehityksestä, kannustavasta ilmapiiristä ja lähiliikunnasta sekä urheilusta, johon jokaisella on varaa.

Käytännön tasolla totuus on monesti toisenlainen. Itku silmässä kotiin lähtevä lapsi on päivän lähempänä harrastuksensa lopettamista.