Kolumnit Uutiset

Hyvä hetki tuulettaa kritiikkiä – ja parantaa sitä

Kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi sai taannoin tarpeekseen siitä, että hänen kritiikkinsä voidaan julkaista jopa seitsemässä Alma Aluemedian lehdessä ilman erillistä korvausta.

Suomeksi: kriitikolle maksetaan jutusta kertakorvaus, mutta teksti päätyy useaan julkaisuun. Yksi ääni puhuu seitsemässä lehdessä sen sijaan, että seitsemän eri ääntä keskustelisi.

Kantokorven huolena oli lehtikritiikin moniäänisyyden kaventuminen. Saman on nostanut esiin myös Suomen arvostelijain liitto. Viimeksi kortensa kantoi kekoon pitkän uran kirjallisuuskriitikkona tehnyt Päivi Heikkilä-Halttunen Lastenkirjahylly-blogissaan.

Huoli ei ole turha. Halttunen poimi esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistun vertailun Antti Tuurin romaanien kritiikeistä eri vuosina.

Vuonna 1986 ilmestyneestä Ameriikan raitista kirjoitettiin 90 lehdessä, mutta viime vuonna julkaistusta Rauta-anturasta 23 lehdessä. Ja näistä lehdistä neljä julkaisi saman tekstin.

Kritiikin kuolemaan en usko, mutta sen puolia on pidettävä.

Niin tekevät, omalla tavallaan, myös suurten lehtien Aamulehden ja Helsingin Sanomien puhetorvet.

Aamulehden kulttuuritoimituksen esimies Markus Määttänen on huomauttanut, että nykyisessä taloudellisessa tilanteessa Alman aluelehdissä ei ilman konserniyhteistyötä julkaistaisi yhtä paljon kritiikkejä.

Rahahan tässä puhuu. Sanomalehdillä on aikaisempia vuosia vähemmän rahaa käytettäväksi juttujen ostamiseen.

Toinen asia on se, että kriitikoiden palkkiot ovat asiantuntemukseen nähden törkeän pieniä. Harvalla alalla asiantuntijan näkemyksestä maksetaan yhtä vähän – pahimmillaan kymppejä – ja sitten pitäisi vielä päästää teksti useaan julkaisuun.

Se on vääryys.

Kulttuurialan asiantuntijoilla ja hoitoalan työntekijöillä on yhteistä ainakin se, että molempien odotetaan venyvän minimirahalla jonkinlaisesta kutsumuksen hehkusta.

Poteroissa inisemisen sijaan nyt on hyvä hetki tuulettaa alaa, keskustella ja väitellä. Saada uusia ideoita. Lehtienkin.

Päivi Heikkilä-Halttunen usuttaa taiteilijoita ja alan toimijoita barrikadeille kritiikin puolesta. Long Play -verkkojulkaisun päätoimittaja Johanna Vehkoo puolestaan neuvoo kriitikoita ja kulttuurijournalisteja perustamaan kollektiivin ja menemään verkkoon.

Hyvä hyvä. Itse olen myös sitä mieltä, että tästä voisi käynnistyä keskustelu, jolla parannetaan kritiikin tilaa myös printtilehdissä.

Mihin asiantuntemusta tarvitaan? Eikö ole ihan sama, vaikka keskustelu siirtyisi kokonaan blogeihin?

Blogeissa(kin) käydään kiinnostavaa taidekeskustelua, mutta ammattilaisuuden merkityksestä voi muistuttaa vaikkapa nostamalla uudelleen esiin Otso Kantokorven.

Hän on se mies, joka kolme vuotta sitten huomasi, että osa turkulaisen Wäinö Aaltosen museossa esillä olleista Aleksandr Rodtsenkon teoksista oli väärennöksiä.

Ilman asiantuntemusta on vaara, että kaikesta tulee vain kivaa tai tylsää. Moni kaipaa – edelleen – sisällöltä vähän enemmän.