Kolumnit Uutiset

Ihan oma kaaosteoriani

Kyllä sulla on paljon tavaraa!

Tämän kommentin olen kuullut useammaltakin ihmiseltä, joka on käynyt kodissani. Ja äänensävystä olen kyllä ymmärtänyt, että sanojan mielestä sitä tavaraa on aivan liikaa.

Itse olen näiden sanojien kanssa aivan samaa mieltä. Tavaraa on liian paljon. Tavaran vähentämisaikomus on ollut voimassa jo vuosia.

Mutta tavaraa on helpompi lisätä kuin vähentää. On kätevämpää ostaa lisää hyllyjä kuin huolehtia siitä, että tavaran määrä pysyisi sen verran säällisenä, että omaisuus mahtuisi nykyisiin hyllyihin ja kaappeihin.

Tiedän tarvitsevani ammattijärjestäjää, mutta kynnys sellaisen palkkaamiseen on korkea. Minäkö maksaisin jollekulle tehtävästä, joka kaiken järjen mukaan kuuluu minulle itselleni? Ehkä sitten, jos en jonain päivänä mahdu enää liikkumaan kodissani.

Sitä paitsi haaveilen tilanteesta, että minulla olisi aikaa kaikessa rauhassa käydä läpi tavaravuortani, lajitella säilytettäviin ja pois heitettäviin – ja vaikka miettiä, mitä kaikkia muistoja joihinkin tavaroihin liittyy.

Niin, ne muistot… Yksi ongelma on se, että joihinkin tavaroihin kiintyy, olivat ne sitten tarpeellisia tai eivät. En todellakaan kuulu niihin ihmisiin, jotka edes pystyisivät elämään täysin steriilissä ympäristössä, jossa esillä ei saisi olla yhtään tavaraa (tai edes niin, että esillä olisi vain tarkkaan harkittuja ja tyylikkäitä esineitä).

Muistan tv-ohjelman nuorehkosta tanskalaispariskunnasta, jonka koti toi mieleen lähinnä kuution, jonka sisällä oli kulmikkaita elementtejä huonekaluina. Ei ollut mattoja, tauluja, verhoja, tyynyjä, mukavannäköisiä tuoleja – puhumattakaan kirjoista, koristeista tai mistään muistakaan esineistä, joita tavallisissa kodeissa näkee.

No, kuten arvata saattaa, mies oli arkkitehti. Tuntui, kuin hän olisi muuttanut perheineen oman suunnitelmansa sisään – ja halusi siis nähdä asunnon koko ajan sellaisena joksi hän oli sen ajatellut. Ehkä arkkitehteja harmittaa se, että ihmiset tuovat heidän suunnittelemiinsa tyylikkäisiin asuntoihin kaikenlaista krääsää.

Yksi asia tavarapaljoudessa mietityttää. Tavara jää jälkeeni, kun minua ei enää ole. En kestä ajatusta, että omaiseni joutuisivat tekemään kaiken sen työn, jota nyt en saa itse tehdyksi.

Kuolinpesän tavaroiden setvimisessä on työtä, vaikka tavaran määrä olisi normaalin rajoissa. Mutta minun kotiini pitäisi varmaan saada raivaustraktori.

Kyllä, ajatus on kestämätön – ja siksi koetan ajatella jotain muuta. Sillä eihän tätä elämää voi niinkään elää, että koko ajan miettisi kaiken loppumista.

Mutta ainakin koetan ryhdistäytyä, ja luopua edes jostakin turhasta ja edes vähitellen.

Aika hyvään ideaan törmäsin noin vuosi sitten. Joku nainen oli luopunut yhdestä tavarasta joka päivä vuoden ajan. Siinähän väheni jo 365 tavaraa.

Uskaltaisikohan tuota kokeilla ensi vuonna?