Uutiset

Ikä vapautti kirjailijan

Maija Paavilainen on aforismipiirrostensa näköinen: valoisa, rohkea ja positiivinen. – Mottoni on nyt, että mulla pitää olla syli auki kaikille, koko maailmalle.

Sairiolaisessa keittiössä keittiössä on idyllistä, mutta idyllistä on koko rehevän pihan ympäröimässä kodissa. Sinne on hyvä tulla.

– Täältä Sairiosta en lähtisi mihinkään, Maija Paavilainen tunnustaa, ja hän on asunut meren rannalla ja Lapissa.

Hän on juuri palannut miehensä Kari Paavilaisen kanssa Särkisalossa meren rannalla asuvien lasten lastensa luota. Kolmisen vuotta sitten Kari Paavilainen jäi eläkkeelle Läntisen maanpuolustusalueen kenttärovastin virasta. Maija Paavilainen (s.1945) vietti lapsuuttaan Kotkan Sunilahden rannalla, jossa isoisä vei häntä katiskoille ja verkoille, mustikkametsään ja puita pilkkomaan.

– Kotkasta lähdin Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja teatteritiedettä. Sisareni on matemaatikko ja veli opettaa veneen veistoa Kirkkonummen ammattikoulussa.

– Mun verenkierrossa on lasia. Suvussa on lasin tekijöitä, enkä voi vastustaa lasia. Etenkään Oiva Toikan töitä, Maija Paavilainen osoittaa onnellisena valtavaa kokoelmaa ruokailuhuoneessa.

Suuri perhe

– Tapasin Karin professori Kyllikki Tiensuun syntymäpäivillä. Hän oli tullut sinne Parkanosta ja mulla humahti heti. Soitin ovikelloa ja Kari avasi oven päässään koivistolaislakki väärin päin.

– Elimme avioliittomme alun opiskelijoina hyvin niukalla budjetilla. Tiedän mitä köyhyys on ja miten vähällä tullaan toimeen. Varuskunnassa siitä tiedosta oli hyötyä, Maija jatkaa.

Vastavalmistunut filosofianmaisteri muutti miehensä kanssa Sodankylään, jossa Kari Paavilainen toimi Lapin jääkäripataljoonan pappina. Seuraavaksi muutettiin Kirkkonummen Upinniemeen meren ääreen. Välillä Paavilaiset asuivat Kairossa, kun Kari Paavilainen työskenteli YK:n rauhanturvajoukkojen pappina Siinailla. Sieltä Maija kirjoitti matkakirjeitä Kotimaa-lehteen. Hämeenlinnaan Paavilaiset tulivat vuonna 1996.

Neljän lapsen vuoksi Maija Paavilainen eikä suostunut ottamaan vaikuista työpaikkaa, vaikka ympäristö ihmetteli kotia hoitavaa maisteria.

– Lapseni ovat kasvattaneet minua paljon. En ole koskaan kokenut, että opiskeluni olisivat menneet hukkaan.

– Kerran eräs ruustinna sanoi vihaisena, että sinä olet Maija etuoikeutettu. Olen sitä mieltä, että jokainen ihminen on etuoikeutettu ja saa elää täysillä oman elämänsä. Olen kyllä saanut tilaa itselleni. Minun ei ole tarvinnut mennä töihin, olen saanut tehdä töitä.

Syöpä pysäytti

Maija Paavilaisen kirjallinen ura alkoi jo lapsena Kotkassa ja kun lääketieteellisen tiedekunnan ovet eivät auenneet laudaturinkaan papereilla, hän purki järkytyksensä vimmaisiin kuviin ja teksteihin. Toinen läpi elämän jatkunut suuri rakkaus on ollut klassinen baletti.

– Opetin tanssia iltapäiväkerhona Upinniemen koulussa. Parasta mitä ruustinna voi tehdä seurakunnassaan, on pitää balettikerhoa, Maija nauraa ja jatkaa, että teatteritieteen väitöskirja Joutsenlammen esitysperinteestä jäi pahasti kesken, koska piirroskirjojen tekeminen tuntuu tärkeämmältä.

– Köyhyyksissäni vein nipun piirustuksia Kotimaan päätoimittaja Simo Talvitielle. Hän osti niitä, ja vuodesta 1971 piirroksia alettiin julkaista Kotimaa-lehdessä kaksi kertaa viikossa. Ensimmäiset kuvat olivat hirveän hurskaita.

Lapset kasvoivat ja Maijan piirroksia alkoi ilmestyä lukijoiden jääkaappien oviin. Alkoi tulla myös kehotuksia koota lehdessä julkaistuja kuvia kirjaksi. Näin syntyi kaksi ensimmäistä kirjaa.

– Sitten minulta löytyi rintasyöpä vuonna 1993. Leikkauksen jälkeen piirtelin vimmaisesti ajatellen, että tämän haluan vielä sanoa ennen kuolemaani. Sairaus antoi minulle luvan elää kuin viimeistä päivää.

Elämä on matka

Maija Paavilaisen ruokapöydässä on kaunis Marseillesta ostettu kangas ja seinällä on oma aforismipiirros ”Vapauta itsesi esikuvista ja malleista. Elä oma elämäsi!”.

Hän onkin erilainen ruustinna, sellainen, joka laittaa pirteän punaista huulipunaa ja pukeutuu näyttävästi. Kerran tosin Tapiolan seurakunnassa eräs nainen hyökkäsi kesken messua kimppuun ja moitti ruustinnaa liian punaisista huulista.

– Ei maailmalta voi ummistaa silmiään. Ei aids mitenkään pysy pelkästään Afrikan tai Thaimaan ongelmana. Kyllä siihen täytyy ottaa kantaa täällä Suomessakin. Jo Plan-kummilapsen hankkiminen on mahdollisuus vaikuttaa.

– Diakoniatyöntekijät tekevät äärimmäisen tärkeää työtä Suomen kirkossa. Heitä tarvittaisiin enemmän, jos heihin satsattaisiin, olisi maailmassa helpompi elää.

– Olen uskovainen. Uskon siihen mitä viisas pappani minulle lapsena opetti. Hän poltti kaksi askia vihreätä norttia päivässä ja kuoli keuhkosyöpään. Näen elämän matkana, kasvuna ihmiseksi, kulkemisena kohti suurta päämäärää.

Mummoenergiaa

Maija Paavilaisen unelma on vanhusten neuvola, jossa laitettaisiin joka käynnistä ruksi korttiin. Huoli omista vanhemmista ja tädeistä on jokapäiväistä.

– Nykyisin on erikseen sydänryhmiä ja syöpäryhmiä ja diabetesryhmiä. Ryhmään pitää olla sairas. Tämä unelmieni vanhustenneuvola kattaisi jokaisen, myös terveet. Se olisi lempeästi pakollinen ja pitäisi terveyskeskuksissa jonottavat turhat valittajat onnellisina omissa kerhoissaan.

Paavilaisilla on yksitoista lastenlasta. Maijan mielestä vanheneminen on kaunista ja lohduttavaakin. Ei tarvitse ostaa napapaitaa eikä olla tatuoinneista tai lävistyksistä mitään mieltä.

– Oikeus olla isovanhempi, on hienointa mitä voi olla. Lapsi on ainoa millä yletän tulevaisuuteen. Minun kaareni hiipuu, mutta heillä se on vasta nousussa. Minun tehtäväni on antaa heille vauhtia. Jokainen lapsi on uniikki ja lentää omilla siivillään.

Maija Paavilainen muistuttaakin eräästä Suomen käyttämättömästä voimavarasta ”mummoenergiasta”. Mummot voisivat kertoa, miten ennen selvittiin, antaa mallia ja välittää tietoja ja arvoja.

– Itsekin yritän tehdä niin ja saan lapsilta aina enemmän kuin pystyn heille antamaan. Aina.

Kirja jätetyistä naisista

Tänä syksynä on Kirjapajalta ilmestynyt Maija Paavilaisen tuorein aforismipiirrosteos Tukivoimia. Maija kertoo, että yleensä ideat töihin ovat tulleet läheltä, omasta elämästä ja ympäristöstä. Tukivoimien kanssa on kuitenkin ollut eri juttu. Tukivoimissa käydään jätetyn naisen kaari pimeydestä aina uuteen valoon asti.

– Tukivoimia sai alkunsa viime vuonna papinpuolisoitten kesäpäivillä. Eräs miehensä jättämä hyvin viisas nainen pyysi minua piirtämään ja kirjoittamaan kokemuksistaan samanlaisen kirjan kuin olin jo tehnyt rintasyövästä. Hän pyysi, että omistan sen jätetyille aviovaimoille voimaksi ja eheytymiseksi.

Maija Paavilainen kertookin, että erityisesti kirkossa tapahtuneet erot ja perheiden jättämiset ovat pysäyttäneet ja saaneet hänen tekemään Tukivoimia.

– Tämä on kaikkiaan ikivanha kuvio aina Medeiasta, Othellosta ja Butterflystä lähtien. Minua on ravistellut se, että vuosituhannet vaihtuvat, mutta jätetyn ja petetyn kokemat tunnot pysyvät samoina.

– Toivon, että kirjani auttaa ja saa ilon tulemaan takaisin elämään. Lukijapalautetta on tullut paljon. Esimerkiksi Jyväskylästä tuli vieraalta vasta eronneelta naiselta puhelu, jossa hän kertoi kirjan ajatusten auttavan. Eräs lukija lähetti kiitoksena kirjasta postitse sukkalangasta kudotun enkelin.

Maija Paavilainen lisää, että tämän työn kautta hän meni sisälle omaan sukuunsa ja sen tarinoihin. Hän myös ymmärsi miten omat asiat ovat hyvin. Itse hän on ollut joskus suotta mustasukkainen, ennen kuin ymmärsi, että huoliaan itkevillä naisilla on vaikeuksissaan oikeus ripustautua luottopappinsa kaulaan.

– Olen joutunut muuttamaan käsityksiäni avioerosta. Kyllä mahdottomasta avioliitosta on oikeus pelastautua. Ei ole väkisin kestettävä hamaan loppuun asti. Mutta olen myös nähnyt, että arjen haasteille annetaan liian helposti periksi.

– Joskus vihkipalaverissa tapaa nuoren kauniin morsiamen, joka on suunnitellut hääpäivänsä yksityiskohtia vuosia, mutta unohtanut miettiä millaista arkea avioliitossa eletään. Lahjalistassa on kyllä mainittu erikseen valkoviinilasit ja punaviinilasit ja grogilasit ja kaljalasit, mutta maitolasit puuttuvat: koko ihana arki puuttuu.