Uutiset

Ikäkriisi kouraisee syvältä

Taas kehitellään kuulemma automaattia vanhusten ruokintaan. Näin kerrottiin tällä viikolla telkkariuutisissa. Muistaakseni muutama vuosi sitten oli jo samanlainen hanke vireillä, mutta se kuoli sauhuunsa.

Kova hinku on kuitenkin vapauttaa ruuankuljetuksesta hoitohenkilöstöä muihin tehtäviin. Insinöörihän suunnittelee mitä vain, jos joku esittää toivomuksen. Niinpä nyt on suunniteltu ruokinta-automaatti, johon voidaan varastoida vaikkapa viikon ruuat etukäteen.

Siitä vain sitten vanhus automaattia käyttelemään!

Tästä tuli mieleen, että pitää varmaan luopua lopuistakin paheista, jotta pystyisi kuolemaan mahdollisimman terveenä. Onhan kauheaa joutua toisten armoille. Varsinkin, kun meille vähän suurten ikäluokkien jälkeen tuleville ei varmasti riitä hoitajan hoitajaa.

Meidän lapsemme eivät rupea vanhusten vaippoja vaihtelemaan. Suuret ikäluokat estävät epäluuloisuudessaan ulkomaalaisten, vähänkin väärän väristen muuton Suomeen. Kuka meitä sitten hoitaa? Kehitetäänkö ruokinta-automaatin jälkeen ehkä hoitoautomaatti kuljettamaan vessaan, pesemään, riisumaan ja pukemaan?

Kun tekniikan kehittymiseen näin pitkälle ei voi luottaa, on vain parasta pysytellä terveenä kuolemaansa saakka. Parasta on kuolla suorilta jaloilta ja säästyyhän siinä yhteiskunnaltakin paljon varoja, kun ei tarvitse tätä mummoa hyysätä.

Julkkikset kokevat ikäkriisejä heti murrosiästä selvittyään. On kahdenkympin ja kolmenkympin kriisiä, keski-iänkriisistä puhumattakaan. Itse selvisin viisikymppiseksi ennen kuin se iski. Isoäidiksi tulo pani väistämättä epäilemään, että olen vanha.

Lapsenlapsi sinänsä on tuonut elämään kokonaan uuden ulottuvuuden. Mistään hinnasta en hänestä luopuisi. Hän on älyttömän eloisa ja ennen kaikkea fiksu. Mutta mummoutuminen panee naisen miettimään.

Siihen mennessä en ollut huomannut vanhenemisen oireita kuin ikätovereissani. Sukukokouksessa hämmästelin itseni ikäistä sukulaistyttöä, joka ihan oikeasti näytti isoäidiltä ryppyineen ja keinokuituleninkeineen.

Itselleni on farkkutyyli kelvannut näihin päiviin ja taitaa kelvata hamaan hautaan saakka. Sukulaistytön nähtyäni ryhdyin miettimään, pitäisikö ottaa toinen tatska, tatuointi? Helpottaisiko se tuskaa?

Ensimmäisen tatuoinnin sain syntymäpäivälahjaksi lapseltani, etten tuntisi itseäni vanhaksi. Se auttoi kymmenen vuotta. Tosin monia tuntuu huolestuttavan se, että oikeasti tatuointi pysyy kädessäni lopun ikääni.

– Mitä, jos joudut vanhainkotiin ja sinulla on tuo, kuuluu vakiokysymys.

Todennäköisesti vanhainkoti on siinä vaiheessa täynnä tatuoituja mummoja ja vaareja. Jos nimittäin mitään vanhainkoteja on olemassakaan. Voivathan ne olla jotain vanhainhoitoautomaatteja.

Silti harkitsen vakavasti ottaa toisen, ehkä isomman tatuoinnin sääreeni. Ehkäpä se helpottaa vanhenemisen tuskaa peräti 15 vuotta eli eläkkeelle asti. Jos silloin enää kukaan pääsee eläkkeelle.

hanna.antila-andersson@hameensanomat.fi