Kolumnit Uutiset

Ikänäkö hahmottaa haluamansa

Aina ne jaksavat sykähdyttää. Juuri valmistuneiden ylioppilaiden kirkkaat katseet ja horjumaton usko tulevaisuuteen. Takana yksi ovi tukevasti kiinni, edessä ovia lukematon määrä apposen auki. Eikä kukaan estä kulkemasta ikkunoista, jos siltä tuntuu.

Nuorten luottamus omaan huomiseen on pohjaton, ja niin sen täytyy ollakin. Varmaksi ei uskalla vannoa, mutta todennäköisesti myös Pentti Linkola, Raimo Sailas ja Arno Juutilainen ovat nuorina miehinä suhtautuneet tulevaan myönteisin mielin. Teinit elävät hetkessä ilman vertailukohtia.

Olisi surullista, outoa, jopa huolestuttavaa, jos ihmisenä olemisen ikiaikainen kaari olisi alisteinen jollekin niin banaalille kuin kvartaaliperusteisille taloussuhdannelaskelmille. Nuorena ollaan luottavaisia, keski-ikäisenä rauhoittuvia ja vanhoina höppänöitä sojottavat talouskäppyrät mihin suuntaan tahansa.

Jos olosuhteiden ja oman elämän muutosmyllerryksessä kannattaa jotakin teroittaa, on se kenties hyvistä hetkistä nauttiminen juuri silloin, kun ne osuvat kohdalle.

Tulevaisuudentutkija Ilkka Halava kertoi jokin aika sitten Hämeenlinnassa vieraillessaan tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaiset saavat positiivista palautetta kymmenen minuuttia vuodessa. Jos määrän jakaa 365:llä, tunnemme tehneemme hyvin 1,63 sekunnin ajan päivässä.

Luku kuulostaa pieneltä, mutta muuttuu mitättömäksi, jos sitä vertaa saamaamme negatiivisen palautteen määrään. Samaisen tutkimuksen mukaan otamme vastaan kritiikkiä päivittäin lähes seitsemän minuutin ajan. Mistäkö tuo kielteinen palaute tulee? Suurin osa siitä on omaehtoista itseruoskintaa.

Reilu sata vuotta sitten Hattulan koulussa oppilaita arvosteltiin asteikolla, jossa parhaasta mahdollisesta suorituksesta sai todistukseen luonnehdinnan ”sangen hyvä”. ”Kiitettävää” tai ”erinomaista” ei tunnettu, mutta asteikon alapään vaihtoehdot olivat sitäkin moninaisemmat: ”autettava”, ”heikkoa parempi”, ”heikko”, ”heikon heikko”, ”mitätöntä parempi”, ”mitätön” ja ”oikein mitätön”.

Ei siis suurikaan ihme, etteivät terve itsetunto ja kova itseluottamus ole suomalaisen kansanluonteen määräävimpiä piirteitä. Mutta parempaan päin olemme menneet. Tämän päivän kirkaskatseinen ylioppilas vähintään ”approbatur – hyväksytään”.

Eikä elämä onneksi ole arvosanoista kiinni, vaikka opiskelija usein erehtyy niin uskomaan. Hyvästä esimerkistä käy vantaalainen, nippa nappa täysi-ikäinen Teemu Nikkanen, joka on pyörittänyt omaa kukkakauppaa jo vuosia.

Moni näki Nikkasen viime torstaina televisiossa. Linnan juhlissa todistettiin myös, kuinka maamme päättäjät pyörähtelivät tanssilattialla Katri Helenan vanhan euroviisukappaleen tahdissa. Sen kertosäkeessä lauletaan: Nuoruus on seikkailu suunnaton, kokeile vain, hämmästy vain, sä maailmaa

Moni tanssija tapaili laulun sanoja. Se on pantava juhlahetkestä hullaantumisen piikkiin. Arkipäivisin he paukuttavat läpi päätöksiä, joiden tavoitteena on survaista kansalainen mahdollisimman tehokkaaseen koulutusputkeen, josta pitää syöksyä mahdollisimman pitkään työputkeen. Putkissa monen kansalaisen katse sumentuu.